Todellisuuden jaottelusta, käsitteistä ja etiikasta.

Platon jakoi todellisuuden ajattelulla tavoitettavaan ideamaailmaan ja aistittavaan ja muuttuvaan havaintomaailmaan. Valtion hallinto perustuu hänen mallissaan filosofikuninkaisiin.

Stoalaiset jakavat maailman hallitsemattomaan ulkoiseen todellisuuteen ja hallittavaan tahdon maailmaan. Tahdon hallinta johtaa onnellisuuteen.

Descartes jakoi maailman ajattelevan minän maailmaan, joka on varmaa ja epävarmempaan ulotteiseen ja aineelliseen todellisuuteen.

Benedictus de Spinozan substanssi jakaantuu äärettömään määrään ominaisuuksia, joista ihminen tuntee kaksi: aineen ja hengen. Substanssia koskevan tiedon avulla ihminen vapautuu ja saavuttaa ilon.

John Locke jakoi maailman havaittavaan empiiriseen todellisuuteen ja newtonlaiseen fyysiseen maailmaan, jota ihmisen havaintomaailma väärintulkitsee.

David Hume jakoi maailman varmojen matemaattisten ja luonnontieteellisten totuuksien maailmaan ja kaikkeen muuhun, jolle ei pidä antaa episteemistä arvoa.

Hegel jakoi todellisuuden kehittyvään, mutta säälittävään historiaan ja historian utopiaan eli vapauteen.

Karl Marx jakoi maailman kapitalistien ristiriitaiseen ja epätoteen ja kommunistien ristiriidattomaan ja toteen maailmaan. Tosi maailma on yksinkertaisuutta ja vapautta.

Immanuel Kant jakoi todellisuuden newtonilaisin kategorioin tulkittuun kokemusmaailmaan ja olioihin itseensä, josta järki voi saada vain moraalista tietoa.

Tieteellinen realismi jakaa maailman toteen tieteelliseen maailmaan ja teorioihin, jotka sitä voivat vastata.

Materialismi jakaa maailman toteen materiaan ja epätotuuteen hairahtuvaan ihmismieleen, jota on syytä kahlita.

Jaotteluissa tietoteoreettinen, eettinen ja poliittinen linkittyvät toisiinsa. Totuus ja kallio oikeuttavat julistuksen. Totuus ylittää kaiken.

Monististen ja pluralististen järjestelmienkin ehtona on, että inhimillisen ajattelun tulee muodostaa oma elueensa, jonka lisäksi sitten on ehkä muita (kielellä ilmaistuja) todellisuuden muotoja.

Kielifilosofian mukaan huomiota kannattaa kiinnittää käsitteisiin ja niiden arvoituksellisiin kohteisiin ja erityisesti näiden(käsitteiden) suhteeseen. Se muodostuu ongelmaksi.

Jaottelun ongelma on intuitioiden ongelma. Intuitio on huonosti tiedostettu käsite.

Uskonto ja oppi luo perustan ja kallion silloin kuin sillä on ulkopuolinen julistaja. Julistaja muodostaa kielellisen ilmaisun. Julistajan on oltava ristiriidassa itsensä kanssa, jotta häntä ei uskottaisi. Ja jos häntä uskotaan hänen sanojaan ei voida noudattaa.

Usko ei voi puhua, sillä voi vain yrittää osoittaa veteen.

Kun kalliosta kiertyvän laineen huomataan keikuttavan venettä vastakkaiseen suuntaan kuin muut aallot, voidaan olettaa että jokin muuttaa veden kulkua jonkin matkan päässä. Tämä jokin ei kuitenkaan muodosta mitään perustaa, sillä sitä tai sen toimintaa ei voi ennustaa. Se ei muodosta mitään. Kun teen aallon sen suuntaan aalto kuitenkin palautuu. Sitä ei voi kuitenkaan pitää yllätyksettömänä.

Teatteriohjaaja Juha Luukkonen Vanhasta Jukosta on tehnyt sovituksen Mikko Niskasen elokuvasta "Kahdeksan surmanluotia". Näytelmällä ohjaaja haluaa ottaa kantaa suomalaisten henkiseen tilaan ja arvomaailmaan - erityisesti väkivallan perinteeseen. Yle:n uutisissa hän toteaa, että suomalaisilla tulee olla muitakin arvoja kuin taloudellisen pärjäämisen ja rahan arvot ja lisää, että esimerkiksi lähimmäisenrakkauden arvo on unohdettu kokonaan.

Allekirjoitan näkemyksen, mutta aihe on hankala. Rakkaus lähimmäistä kohtaan voi tulla esille missä tahansa ja sen puute voi tulla esiin myös missä tahansa. Lähimmäisenrakkaus tulee esiin myös pienissä asioissa. Liikenne on tästä hyvä esimerkki. Autoilijan kaasuttaessa kanssaautoilijan ohi agressiivisesti tai suhahtaessa kävelijän ohi suojatiellä ei voida puhua lähimmäisenrakkaudesta. Lehtimyyjän soittaessa ja viivyttäessä puhelun lopettamista voidaan puhua kykenemättämyydestä ymmärtää asiakasta. Lopulta hän saattaa tuhahtaa äreästi: "Ei sitten!". Lähimmäisenrakkauden puutteesta voidaan puhua myös kun soitan terveyskeskukseen ja ajanvaraaja vastaa kiukkuisesti kuin olisin tehnyt jotain väärää. Lähimmäisenrakkauden puute tulee esiin kun naapuri ei tervehdi takaisin tai edes huomaa minua - puhumattakaan työkavereista työpaikalla. Esimerkkejä on lukematon määrä. Voi tuntua helpolta vetäytyä kuoreensa ja unohtaa, että maailmassa on muitakin. Kyse on ilmapiiristä ja tunnelmasta. Varmasti se voisi aina olla parempi. Esimerkit ovat kuitenkin "pikkuasioita".

Erityisesti lähimmäisenrakkauden puutteen voi huomata ystäväpiirissä. Mikäli joku ystävistä loukkaa toista, eikä katumuksen merkkejä näy, voidaan puhua lähimmäisenrakkauden puutteesta. Selityksiä saattaa riittää, mutta ei anteeksipyyntöä, joka todella korjaisi tilanteen. Ei todellista katumusta ystävän puolesta. Ehkä kyse on ihmiselle tyypillisestä ylpeydestä ja toisten syyttelystä. Mikäli loukattu suuttui on helppo unohtaa oma syyllisyys ja todeta, että toinen paisutteli tilannetta. Lopputulos on kuitenkin sama: todellinen katumus puuttuu, mikä jättää ihmissuhteet ja suhteen omaan omatuntoon pinnalliseksi. Todellista kohtaamista ei tapahdu.

Kipeää lähimmäisenrakkauden puute on parisuhteessa. Kuinka monta kertaa pyysin anteeksi vain siksi, että riita loppuisi? Kuinka monta kertaa pyysin anteeksi, vaikka tiesin, etten ollut yksin syyllinen? Kuinka monta kertaa jäin vaille anteeksipyyntöä? Kuinka monta kertaa tulin loukatuksi ja hyväksikäytetyksi? Nämä ovat tuttuja kysymyksiä monelle ja ne kertovat pinnallisista ihmissuhteistamme - kyvyttömyydestä katumukseen ja todelliseen anteeksiantoon. Ylpeyden lisäksi taustalla on varmasti pelkoa: "Miten minun käy jos paljastan heikon itseni?". Anteeksipyytävä on heikoilla. Hän asettaa itsensä toisen armoille, eikä ehkä saakaan anteeksi. Kaikella on kuitenkin puolensa: ilman anteeksipyyntöä ihminen ei voi sanoa eläneensä täyttä elämää. Ilman anteeksipyyntöä ihminen jää pelkuriksi. 

Lopulta oikeutettu viha voi mennä yli. Käsikirjoitus on valmis ja enää toteutusta vailla. 

Olen alkanut suhtautua hyvin skeptisesti siihen, että ihmiset voisivat tässä auttaa toisiaan. Olemme kaikki samassa veneessä. Pinnallisten eli kaunaisten ihmissuhteiden keskellä ei ole yksilöä, johon kukaan voisi tukeutua. Jokainen on velassa jokaiselle - jokainen tarvitsee ulkopuolista apua, mutta ei ole mitään ulkopuolta. Vaikka itse pyydät anteeksi et voi olla varma miten sinun käy - ehkä sinulta ei kuitenkaan pyydetä anteeksi. Ehkä et pysty antamaan anteeksi.

Kyse ei ole järjen ratkaisuista, vaan ihmisen syvimmistä tunteista - elämän ja kuoleman kysymyksistä. Järjellä ei ole mitään tekemistä lähimmäisenrakkauden kanssa - lähimmäisenrakkauden motivationaalinen voima on jossain aivan muualla.

Elämä on mielenpahoittamisen historia ja rakkaus on manattava esiin.

"Kristus: Auta minua antamaan anteeksi. Puhdista minut!"

"Sielu ei tavallisesti joudu koskaan harhaan muutoin kuin halujensa tai mielitekojensa tai mietiskelyjensä tai käsitystensä tai kiintymystensä vuoksi, sillä yleensä se on näissä suhteissa liiallinen tai vajavainen tai sitten lankeaa muutoksiin tai mielettömyyksiin, ja näin se taipuu sellaiseen, mihin sen ei tulisi. Kun siis kaikki tällaiset toiminnot ja liikkeet estyvät, sielu on ilmeisesti turvassa niiden harhoilta, sillä se ei vapaudu ainoastaan omasta itsestään vaan myös muista vihollisista eli maailmasta ja Perkeleestä. Kun sielun kiintymykset ja toimet on tukahdutettu, viholliset eivät voi käydä sotaa sitä vastaan miltään puolelta eikä millään tavalla."

Ristin Johannes, Pimeä yö 16. luku.

Psykiatri ja psykoanalyytikko George E. Vaillant Harwardin yliopistosta osallistuu uudella teoksellaan Hengellisyyden evoluutio - Uskon tieteellinen puolustus uskonnon merkitystä koskevaan keskusteluun. Hän on aiemmin tehnyt psykologista tutkimusta aikuisuuden persoonallisuuden kehityksestä, kuten egon kehittymisestä esimerkiksi teoksessaan "Aging Well". Hän on tutkinut myös onnellisuutta, mutta erityisen tunnettu hän on addiktioiden tutkimuksesta. Nyt hän ottaa kantaa uskonnon merkitykseen psykologisen tutkimuksen näkökulmasta.

Vaillantin motivaatio uskonnon psykologisen merkityksen puolustamiseen lähtee kahdesta suunnasta. Ensinnäkin hän on toiminut aktiivisesti alkoholistien hyväksi AA-liikkeessä U.S.A:ssa. Hänen mukaansa alkoholismista paraneminen on usein "hengellinen kokemus" ja AA-liike on "hengellinen yhteisö", joten hengellisyyden korostaminen psykologisesta näkökulmasta on luontevaa. Toiseksi Vaillant kuuluu ns. positiivisen psykologian liikkeeseen Pennsylvanian yliopistossa. Positiivisen psykologian tarkoituksena on tutkia ihmisen voimavaroja ja vahvoja puolia ja hengellisyys on yksi näistä. Positiivinen psykologia keskittyy siis psyykkisesti suhteellisen hyväkuntoisen ihmisen persoonallisuuden kehitykseen. Vaillant katsookin, että evoluution aikana ihminen on kehittynyt hengelliseksi ihmiseksi ja tämän vuoksi uskonnolla on edelleen positiivinen paikkansa ihmisen elämässä. Hän kuitenkin erottaa hengellisyyden kirkollisesta toiminnasta ja dogmaattisesta uskonnosta. 

Hengellisyys ja uskonnollisuus dogmaattisessa mielessä eroavat toisistaan Vaillantin mukaan neurologisella tasolla, sillä niistä huolehtivat eri aivoalueet. Hengellisyydessä on kyse positiivisista tunteista kuten rakkaudesta, uskosta, toivosta, ilosta, anteeksiannosta ja mystisestä kokemuksesta. Nämä syntyvät Vaillantin mukaan limbisessä järjestelmässä ja ovat evoluution tulosta. Positiiviset tunteet ovat hänen mukaansa auttaneet lasten kasvattamisessa ja sosiaalisissa suhteissa, mikä on edistänyt niiden evoluutiota. Evoluutiosta huolimatta Vaillant ei kuitenkaan tyrmää puhetta Jumalasta merkityksettömäksi. Hengellisyyden Vaillant määritteleekin mystisen kokemuksen lisäksi "positiivisten tunteiden liimaksi, joka sitoo ihmisiä yhteen".

Vaillantin teos on tieteellinen vastaus uskontokriitikoille, jotka ovat heittäneet lapsen menemään pesuveden mukana. Onkin suuri sääli, että uskontokriitikot kannustavat unohtamaan hengellisyyden eli yhden ihmisen positiivisimmista psyykkisistä ilmiöistä. Tällainen menetys näkyy koko kulttuurin tasolla.