Eläimet ratkaisevat kuolemanpelkonsa lisääntymisen kautta, eikä olekaan ehkä sattumaa, että suden ulvonta öisen kuun valossa on yhtäaikaa sekä kauhistuttava, että lajia säilyttävä. Mutta se on myös epätoivoinen, mutta ehkä tuloksekaskin yritys taistella kuolemaa vastaan. Kaikki elollinen taistelee kuolemaa vastaan lisääntymällä. Yksittäiset elolliset olennot ovat vain Elämän pelinappuloita - näin hegeliläisesti ilmaistuna.

Ihminen vaikuttaa kuitenkin eroavan jollakin tavalla muista eläimistä, sillä ihminen ei pelkästään jatka sukua vaan ihmiselle seksuaalisuus näyttää olevan myös ajanvietettä. Toivottavasti hyvää sellaista. Seksuaalisuus ihastumisineen, kaipauksineen ja haaveiluineen kuitenkin vie ajatukset pois kuolemasta - yksittäisen elollisen olennon ajallisesta rajallisuudesta. Seksuaalisuus saattaa siis muuttua neuroosiksi kuolemanpelon edessä. Ajatus kuolemasta voi olla niin hirvittävä, että ihminen tekee mitä tahansa paetakseen sitä. Neuroosi, järjettömyys ja epätodellinen turhuus on käsillä. Kierkegaardilaisittain ajateltuna ihminen pakenee kuolemaa esteettiseen elämään. Tuloksena on vuodet ja realiteetit kadottava epätodellisuus - Neuroosi.

Ihminen on aina paennut kuolemaa orgioihin. Suomalaiset ovat viettäneet Ukon-vakkaansa ja kreikkalaiset Dionysoksen juhlaansa. Siellä missä kuolema on selvimmin läsnä, siellä on ankarimmat bileet. Periaatteessa. Nyt kuolema kuitenkin piiloutuu ja tämä tuntemattomaksi tekeminen - tabuistaminen ja asian vierestä puhuminen - lisää epäselvää pelontunnetta. Se estää kunnollisen vastauksen etsimisen - juhlinta on vain puolittaista - jos sitäkään, eikä kukaan tunnu edes tietävän miksi juhlitaan. Neuroottinen kaksinaismoralisti piiloutuu kuoleman ajatukselta fantasioihinsa ja  tuomitsee orgiat. Hän juhlii vain puolittaisesti, koska hän ei tiedä miksi ylipäätään juhlitaan, Kuolemanpelkoa voi paeta myös työhön - ja vaikka turhaankin sellaiseen.

Väittäisinkin heideggerilaisittain, että aito teko on mahdollinen vain kuolemankauhun edessä. Kaikki muut teot ovat eksistentiaalisesti merkityksettömiä - epäaitoa ja turhaa. Ja kun kuolema piilotetaan ei ole ihme, että elämä tuntuu "merkityksettömaltä" tylsistä juhlista huolimatta.

Kuolemanpelko on siis Elämän ominaisuus - se antaa tarkoituksen jokaiselle teolle. Kreikkalaiset ylistivät ihmistä ja korottivat ihmisen jumalten yläpuolelle kuolevaisuutensa vuoksi. Vain ihminen voi olla ylpeä todellisesta sankarillisuudestaan. Parhaimmillaan ihminen katsoo kuolemaansa silmästä silmään, tunnustaa realiteetit ja Elää sankarillisesti niin pitkään kuin mahdollista. Kreikkalaisille ihminen on jumalia suurempi sankari. Mutta miksi ihmiset sitten eivät ilmaise sankaruuttaan, vaan pakenevat Neuroosiin?

Usko on elämistä kuoleman edessä. Usko antaa nähdä "olemattoman perustan, josta tarkastella kuolemaa silmästä silmään". Usko saa huutamaan kuoleman edessä, mutta se hiljentää Elämän ja jokaisen elävän edessä. Elämä jatkuvana muutoksena - syntymän ja kuoleman vaihteluna paljastaa uskovalle merkityksettömyyden. Yksikään teko ei ole merkityksellinen jos sitä ei tehdä kuolemanpelossa. "Toimi aina niin, että toimiessasi muistat kaiken elämän rajallisuuden". Usko on tekojen tarkoituksen säilyttämistä, säpsähtämistä Elämän edessä, sen arvokkuudesta pelästymistä ja tämän vuoksi se on kuoleman muistamista. Vain kuoleman jatkuvasti muistava nöyrtyy kaiken elämän edessä. Miksi minä ansaitsisin maailmani? Elämä on niin itsekäs itseään kohtaan, että minun pitää kestää tuntemattoman olemattomuuden pelko itseni ja kaiken ja kaikkien kohdalla ja muistaa se jatkuvasti. Usko on lujuutta - murheellisuutta kuoleman ja Elämän edessä. Tämä murheellisuus on kuitenkin jo voittanut kuoleman, sillä asiaa murehtiva on jo irti itse asiasta.

Elämä kokonaisuutena on sitkeä. Elämää syntyy kaikkialle, missä se vähänkin on mahdollista. Sen mahdollisuus on kaikkialla. Elämä syntyy kivisille planeetoille itsestään tyhjästä ja Elämä matkaa halki jäisen avaruuden kuin aikaa ei olisi. Se nauraa kuolemalle. Se osoittaa, että kuollut on harhaa. Elämä on voimakas. Elämänmittainen murheellisuus kuoleman edessä on järkähtämätöntä. Se on sankarillista. Se on merkityksellistä.

Elämän ja kuoleman suhde on dialektinen - samalla kun Elämä kokonaisuutena voittaa kuoleman, se hyväksyy sen osiensa kohdalla, koska se voittaa sen kokonaan. 

Taulukon lähtökohta on kuvata joitakin uskonnon ja tieteen alueelle sijoitettavia ilmiöitä ristiintaulukoimalla ne vapaudentavoittelun ja hallinnantavoittelun näkökulmasta. Ideana on, että sekä uskonnon että tieteen alueella esiintyy sekä hallinnantavoittelua että vapaudentavoittelua. Vapaus ymmärretään tässä sekä sisäiseksi että ulkoiseksi vapaudeksi yhtäaikaa. Vapaus on vapautta niistä psyykkisistä tekijöistä (tunteet ja ajatukset), jotka sitovat ihmisen tiettyyn järjestelmään. Hallinnantavoittelu puolestaan on pyrkimystä opettaa ihmisille tiettyjä psyykkisiä prosesseja, joiden avulla heidät saadaan toimimaan ja elämään hallitsija tahdon mukaan. Ilmiöt ovat myös luonteeltaan poliittisia pääasiassa siten, että vapaudentavoittelu sijoittuu useimmiten poliittista johtajuutta vastaan tai poliittiseksi marginaali-ilmiöksi. Se useimmiten myös menettää vapaudentavoittelun ihanteensa saavuttaessaan poliittisen johtajuuden. Tästä hyvä esimerkki on Martin Luther.

Ristiintaulukoinnista puuttuu kuitenkin vielä ns. kolmas ulottuvuus eli ajatus siitä, että joillakin yksittäisillä ilmiöillä voi olla vapautta lisääviä piirteitä tai ainakin mahdollisuus siihen vaikka ne pääasiassa ovat hallinnantavoittelun ilmiöitä. Ristiintaulukoinnin ongelma on myös se että erityisesti vapaudentavoittelun ilmiöt ovat luonteeltaan itsenäisiä, vaikka ne periaatteessa voisivatkin liittoutua keskenään. Vapaudentavoittelu eristää ajattelutavan ja toimintatavan helposti erilleen muista toimintatavoista. Se elää tästä erillisyydestään ja laimenee helposti liittoutuessaan jonkin toisen vapautta tavoittelevan ajattelutavan kanssa. Hallinnantavoittelun alueella liittoutuminen on mielekkäämpää, sillä yhteinen toiminta parantaa mahdollisuuksia hallintaan. Tämän vuoksi hallitsijat ovat usein pyrkineet liittoutumaan esimerkiksi kirkon johdon tai tiedemiesten kanssa. Toiminta on hyödyttänyt heitä kaikkia. Loppujen lopuksi taistelu vapaudesta on kuitenkin taistelua ihmisten sieluista mikä näin ollen jättää aina mahdollisuuden saavuttaa vapautuminen järjestelmästä mielenhallinnan avulla. Vapaus edellyttää siis hallintaa - mielenhallintaa, jossa ihminen luopuu ulkoisilta johtajilta oppimista ajattelutavoistaan ja hallitsee itse ajatuksiaan. Tämä vaatii harjoitusta, jossa erityisesti meditaatiota harrastavat munkit ovat olleet mestareita. Vapaudentavoittelu on heissä johtanut useimmiten vallitsevan poliittisen, uskonnollisen ja/tai taloudellisen johdon kriittiseen arviointiin. 

Tieteellinen tutkimus on sikäli vapauden tavoittelua, että se paljastaa osan niistä virheistä, joihin ihmisen ajattelu syyllistyy uskoessaan kaiken sen mitä hallitseva eliitti haluaa ihmisille opettaa. Tieteeltä puuttuu kuitenkin kyky hallita ihmisen tunteita tavalla, joka lisäisi vapautumista ulkoisesti aiheutetuista, mutta sisäistetyistä peloista ja siltä puuttuu myös selkeä vapautta tavoitteleva ideologia. Pahimmillaan se on siis vain teknistä tiedonmuodostusta, joka ei enää lisää vapautta vaan antaa lisävälineitä ihmisten ja luonnon hallitsemiseksi. Näin näyttää osittain käyneen nykyisessä talouspoliittisessa järjestelmässä. Tiede on entistä enemmän muodostumassa taloudellisen hallinnan välineeksi ja luopumassa tiedon vapauttavasta vaikutuksesta. Tämän vuoksi vapaudentavoittelu voi korostua uskonnollisella alueella, mikä voi olla syy terrorismiin ja/tai marttyyrikulttiin. Terrorismi sinänsä on hallinnantavoittelua, mutta sen syvin motiivi saattaa olla myös vapaudentavoittelu. Se ei kuitenkaan pyri vain vapautumaan, vaan sen lisäksi myös uudeksi herraksi - pelon herraksi. Lopulta kaikki hallinnantavoittelu pohjautuu ihmisen sisäiseen kuolemanpelkoon ja vetoaa siihen. Tämän vuoksi hallinnantavoittelun kannalta kaikki sellaiset ideologiat ovat vaarallisia, joissa esitetään, että kuoleman jälkeinen elämä on maallista onnellisempaa. Ihmistä voi lopulta hallita vain pelottelemalla häntä kuolemalla - jos tämä mahdollisuus vesitetään kuolemaa vähättelevällä ideologialla hallinnalla ei ole mistä ponnistaa. Ajatukseen kuoleman jälkeisen elämän ihanuudesta sisältyy kuitenkin vielä pelko kuolemasta, sillä elämän kuoleman jälkeen on nimenomaan "oltava onnellista tai ainakin neutraalia", jotta pelko häviää. Tähän voidaan myös vedota tavoiteltaessa hallintaa, kuten terroristeja värväävät tekevät. Tämän vuoksi kuolemanjälkeisen tilan jättäminen yksin Jumalan päätettäväksi on paras mahdollisuus. Se vapauttaa ihmisen tästä maailmasta, mutta ei jätä mahdollisuutta hallita ihmistä uskonnonkaan kautta.

Toivottavasti kinkku ei ole jäänyt raa'aksi, sillä joulupukki voi todella olla olemassa ihan oikeasti. Joulupukkejahan on itse asiassa monta ja osan heistä voi nähdä jouluna tai jo ennenkin joulua missä vain... Itse muistan kun näin joskus lapsena pukin ajavan sateessa jouluaaton iltana polkupyörällä erästä valtaväylää pitkin. Pyöräily vaikutti raskaalta, mutta siinä hän oli - joulupukki.

Tietenkin joku älyniekka voisi sanoa, etteivät nämä ole oikeita joulupukkeja vaan vain "leikkijoulupukkeja", mutta minusta tämä ei ole perusteltua. Joulupukki on aivan oikea joulupukki kun henkilö saa joulupukin roolin tehtäväkseen. Samalla tavalla meillä on muitakin oikeita roolin kantajia - ihka aitoja poliiseja, lääkäreitä ja palomiehiä. Jokaisen rooliin kuuluu tietty asu ja tehtävä. Älyniekka voisi tietenkin jatkaa, etteivät nämä roolit ole mitenkään todellisia, mutta tätäkään en hyväksy. Roolit muokkaavat ihmistä ja hänen aivojaan juuri tietynlaisiksi. Poliisi ei pääse eroon poliisiudestaan vapaa-ajalla, eikä lääkäri pääse eroon lääkäriydestään, sillä heidän aivonsa ovat muokkautuneet poliisin ja lääkärin aivoiksi. He eivät vain "vedä jotain roolia", vaan ovat nämä roolinsa. Sama pätee myös joulupukkiin. Joulupukki on siis aineellisella tasolla manifestoituva kulttuurinen rooli.

No, onko se oikea joulupukki sitten olemassa - joulupukkien joulupukki? Ehkä. Mielestäni meillä ei ole mitään syytä väheksyä perheen pienimpien uskoa häneen. On tietenkin selvää, ettei satujoulupukkia ole olemassa, kuten ei ole mitään muutakaan satuhahmoa tai satu-x:ää. Tämähän on analyyttinen totuus - satuolennot määritellään realisesti olemassaolemattomiksi. Tästä huolimatta Korvatunturin aito oikea Joulupukki voi olla olemassa. Ainakin jos uskomme metafyysisiä realisteja, joiden mukaan ominaisuudet kuten "joulupukkius" ovat realisesti olemassa jossakin mahdollisessa maailmassa. Ei ole siis mitenkään poissuljettua, että todellinen joulupukki on olemassa. Jossakin mahdollisessa maailmassa miljardien valovuosien päässä, ehkä toisessa universumissa asuu oikean Korvatunturin ihka oikea joulupukki. Hän ei kuitenkaan ole satujoulupukki, sillä tällaista ei määritelmän mukaankaan ole olemassa.

Sajama käsittelee artikkelissaan "Uskonnollisten kokemusten noettinen laatu" kysymystä siitä, mitä William James olisi voinut tarkoittaa uskonnollisten kokemusten "noettisella laadulla". Yksinkertaistetusti Sajama määrittelee "noettisen laadun" uskonnollisen kokemuksen intentionaalisuudeksi eli kokemus viittaa johonkin itsensä ulkopuolella olevaan, mutta sen kohdetta ei tarvitse reaalisesti "olla olemassa". Willam James ei Sajaman mukaan lainkaan selittele noettisuuttaan, joten sen eksplikaatio on paikallaan.

Sajama käsittelee noettisuutta Wayne Proudfootin pohjalta. Proudfootin tulkinnan mukaan "noettisuus" merkitsee "todentuntuisuutta". Hänen mukaansa sekä havaintokokemukset, että uskonnolliset kokemukset ovat samanlaisia "todentuntuisuudessaan". Havaintokokemuksen kohdalla tämä perustuisi oletettuun kausaalisuhteeseen ulkomaailman objektin ja kokemuksen välillä. Havaintokokemuksen noettisuus merkitsee siis uskoa kohteen olemassaoloon.

"X näyttää S:stä F:ltä" voidaan Proudfootin mukaan tulkita episteemisesti eli tieto-opillisesti, että S uskoo, että X on F. Tämä merkitsisi juuri kyseistä "noettisuutta". Proudfoot haluaa kuitenkin lisätä todentuntuiseen "noettisuuteen" vielä muitakin elementtejä. Ensinnäkin hänen mukaansa uskonnolliset kokemuksetkin sisältävät ajatuksen omasta alkuperästään. Ne eivät ole siis vain kokemuksia tyyliin: "satun nyt kokemaan tällaista" vaan "koen tällaista ja tämän syy on Jumala(tms.)". Havaintokokemuksista uskonnolliset kokemukset eroavat kuitenkin siinä, ettei niiden tarvitse "onnistua" kuten havaintokokemusten. Proudfootin näkemys sisältää siis erikoisen ajatuksen, jonka mukaan havaintokokemus "Näen X:n" onnistuu määritelmänomaisesti. Eli kun henkilö havaitsee jotain tämä jokin on olemassa myös objektiivisesti. Uskonnollisen kokemuksen kohdalla näin ei tarvitsisi olla.

Tämä onkin juuri se kohta, jota en Sajaman kirjoituksessa ymmärrä ja ehkä se on myös syy sille, että hän hylkää Proudfootin määritelmän "noettisuudesta". Miten ns. "harhat" selitetään, nehän eivät ole "onnistuneita" aistikokemuksia? Miten onnistuminen määritellään? Kuka on siis tuomari? Sajama viittaa siihen, että tiede voisi toimia tällaisena tuomarina, mutta ei tietenkään tarvitse sanoa, että epäilen sen mahdollisuuksia. Tämä tietenkin siitä syystä, ettei tieteellinen realismi ole selvittänyt itseään ainakaan vielä onnistuneesti läpi "filosofian viidakon". Proudfootin näkemyksen ongelmia voi etsiä myös ajatuksesta, jonka mukaan "uskonnollisen kokemuksen syy koetaan välttämättä yliluonnolliseksi". Viittaukset luonnollisuuteen koen ainakin itse aina hankaliksi ja ihmettelisinkin miksi uskonnollinen kokemus tulisi kokea yliluonnolliseksi tai edes Jumalan aiheuttamaksi. Kristitty saattaisi ajatella esim. niin, että kokiessaan uskonnollisen kokemuksen hänen aivonsa vain tuottavat tämän kokemuksen juuri niin mikä on mahdollisesti ja ehkä Jumalan suunnitelmassaan tarkoittamaa. Kristityn voisi katsoa siis vain toivovan, että olisi olemassa Jumala, joka on vastuussa jollakin tavalla siitä, että ihmisen on mahdollista kokea aivoillaan uskonnollisia kokemuksia.

Sajama lähteekin pohtimaan voisiko uskonnollinen kokemus olla jotakin esteettisen kokemuksen kaltaista. Se olisi edelleen intentionaalista eli mahdolliseen kohteeseen suuntautunutta, mutta "sanoinkuvaamatonta" kuten esteettiset ja monet muut kokemukset. Tämä on tietenkin hyvä lähtökohta sillä voidaan kysyä voiko ihmisellä olla muita kuin esteettisiä kokemuksia. Eikö esteettisyys ole kokemuksen olemuksellinen osa. Sajama päätyy lopulta siihen, että uskonnollinen kokemus on luonteeltaan intentionaalinen arvokokemus, joka antaa ihmiselle arvoinformaatiota. Tätä hän perustelee uskonnollisten kokemusten vaikuttavuudella. Tällaista kokemusta ei kuitenkaan voi ehkä kuvata sanoin, mutta taiteessa se voi olla mahdollista esteettisten ekstaasien kautta, josta Sajama mainitsee esimerkiksi Bachin sinfoniat.

Ehkä on parasta "kääntää Kirjavainen ylösalaisin", kuten filosofian historiassa on monien filosofien kanssa menetelty ja katsoa ensin mihin hän päätyy. Kirjavainen päätyy näet mielenkiintoiseen näkemykseen uskonnollisesta kokemuksesta ja sitä kuvaavasta kielestä. Hänen loogistyyppisten pohdintojensa jälkeen:

"lauseen merkitys ja totuus näyttävät kietoutuvan yhteen siten, ettei uskonnollisen kokemusilmauksen (esim. "Tunnen Jumalan läsnäolon") totuutta voi irrottaa siitä mahdollisesta maailmasta, joka yhdistää sisäisen kokemusmaailman eli kvaliteettien maailman ja ulkoisen olioiden maailman kokemisen".   

Taustalla on siis mahdollisten maailmojen semantiikka. Tämä on nykyanalyyttisessa filosofiassa myös ontologista tai metafyysista tarkastelua siinä mielessä, että mikäli jokin on mahdollista, eli jokin lause on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa, jotkin filosofit ovat ajatelleet, että jossakin todella on kyseisenlainen maailma. Kirjavainen ei puhu tällaisesta vaan jättää selvästi lukijan lisäharkinnalle tilaa ja ikäänkuin pyytää lukijaa tekemään omat johtopäätöksensä sen jälkeen kun looginen tarkastelu on viety loppuun.

Kirjavainen itse tulee siihen tulokseen, ettei mahdollisen maailman (...siis Jumalan maailman...) ja meidän maailmamme ontologisen suhteen tai palautuvuuden pohtiminen ole vain älyllinen tai semanttinen kysymys vaan sen voi ratkaista myös "uskonnollisen kokemuksen kokeminen".

Uskonnollisten kokemusten kielellisestä kuvaamisesta

Kirjavaisen loogis-semanttinen tarkastelu lähtee liikkeelle kahden kielen vertailusta. Oletetaan kielet L1 ja L2 seuraavasti:

L1: tällä kielellä voi kuvata tavallisia objekteja

L2: tällä kielellä voi kuvata omia kokemuksia esimerkiksi toisista henkilöistä

Kielen L2 termit ja merkitykset saavat merkityksen kieltä käyttävän henkilö a:n kokemusmaailmasta. Näin ollen siis kielen L2 merkitykset ovat internaalisia suhteessa a:n kokemuksiin. Kielen L2 kohdalla Kirjavainen haluaa kysyä miten siinä kuvataan esimerkiksi toista henkilöä b? Kielessä L1 henkilö b kuvattaisiin vain objektina. Kieli L2 sensijaan kuvaisi jotakin enemmän mitä voidaan ilmaista kielessä L1 eli julkisessa objektikielessä. Kieli L2 on siis narratiivinen, eikä sen ilmausten merkitys ole ilmaistavissa vain objektikielellä L1. Keskeinen kysymys nyt sitten on voidaanko kielen L2 ilmaisut semanttisella tasolla ilmaista jollain kielen L1 ilmauksella? Voidaanko siis kielen L2 intentionaalinen "uskonnollinen" objekti identifioida samaksi kuin jokin kielen L1 intentionaalinen objekti? Kirjavainen ei asiaa käsittele, mutta itselleni tuli mieleen että tämänkaltainen ongelma piilee esimerkiksi mielenfilosofian "kielten" eroissa. Tässä yhteydessä voitaisiin käsitellä esimerkiksi aivoja kuvaavan tieteellisen objektikielen L1 suhdetta henkilön kokemusmaailman kieleen L2.

Seuraavaksi Kirjavainen lähtee käsittelemään uskonnollisen kokemuksen esimerkkitilannetta Jobin kirjasta, jossa Job "oivaltaa", että hän on tekemisissä Jumalan kanssa, joka puhuttelee merta ja jota meri tottelee. Kirjavaisen mukaan tällainen kokemus ja siihen liittyvä semantiikka rakentuu kielen L2 kaltaisesta toista persoonaa koskevasta kielestä ja lisäksi jostakin muusta semantiikasta, joka on sekoittunut kieleen L2. 

Uskonnollisen kielen - kuten Raamatun tulkinnan - kohdalla on usein kysymys siitä, tulkitaanko sitä kirjaimellisesti vai metaforisesti eli vertauskuvallisesti. Kirjavaisen mukaan kyse näiden kielellisten semantiikkojen kohdalla on siitä, että ilmaisun kirjaimellisuus tai metaforisuus on sidoksissa siihen kieleen, jossa sitä käytetään. Näin ollen mikä tahansa ilmaisu saattaa olla metaforinen kielessä L2, mutta kirjaimellinen kielessä L1. Kielen L2 on kuitenkin Kirjavaisen mukaan oltava ainakin osittain kirjaimellinen, sillä L2:sen täydellinen metaforisuus johtaisi kaikkien kielten metaforisuuteen, sillä niillä on sama juurilause (tässä on huomautettava asiasta, jota olen pyrkinyt välttämään: Kirjavainen erottaa jatkuvasti toisistaan kielet sen mukaan onko kyseessä ensimmäisen, toisen vai kolmannen persoonan näkökulmaa kuvaava ilmaus.)

Sama ilmaus voi nyt olla yhtäaikaa semantiikaltaan sekä kirjaimellinen, että metaforinen. Tämä on Kirjavaisen artikkelin kannalta merkittävää, sillä nyt voidaan kysyä eikö uskonnollinen kieli ole juuri tällaista:

"Tämä on hämmentävää. Ikään kuin olisimme samanlaisessa tilanteessa kuin jos sanoisimme, että kirjaimellinen totuus "Aurinko paistaa nyt ulkona" pitäisikin ymmärtää yhtäkkiä metaforana"

Keskeistä Kirjavaisen argumentin kannalta on, että aktuaalista maailmaa koskevat metaforatotuudet eivät useinkaan ole kirjaimellisesti tosia. Esimerkiksi lause: "Ihminen on ihmiselle susi" voi olla metaforatotuus olematta kuitenkaan kirjaimellinen totuus. Näin ollen uskonnollinen ilmaisukaan ei voisi olla aktuaalista maailmaa koskeva kirjaimellinen totuus realimaailmakielessä L1, mikäli se on metaforatotuus persoonakielessä L2. Jos tässä tilanteessa haluaisimme pitää uskonnollista ilmaisua kirjaimellisesti totena sen tulisi olla sellainen jollain sellaisella tavalla, joka ylittää kielen L1 kirjaimellisuuden. Päädytään siis ihmettelemään onko lause: "Aurinko paistaa nyt ulkona" myös metafora.

Kirjaimellisen ja metaforisen erottaminen toisistaan vaatii nyt sitten taakseen metaforateoreettisen vertailun mahdollisten maailmojen semantiikan avulla. Tämä vertailu voi nyt sitten mahdollistaa uskonnollisten kokemusmetaforien realistisuuden. Tästä päästään sitten alussa esittämääni lainaukseen.

Kirjavaisen artikkeli on mielenkiintoinen siksi, että hän tarkastelee kysymystä kielen semantiikasta yleisellä tasolla ja katsoo millaisiin tilanteisiin se voi johtaa uskonnollisten ilmausten kohdalla. Kirjavaisen artikkeli on kuitenkin vaikeaselkoinen ja yritin tässä päästä selville vain sen perusrakenteesta. Artikkeli herättää kuitenkin Raamatun tulkinnan kannalta mielenkiintoisen kysymyksen: "Mitä on kirjaimellinen tulkinta ja onko sellaista lainkaan olemassa?". Kirjaimellisen tulkinnan harrastajien tulisi siis olla toisiinsa kytkeytyneitä jollakin sellaisella tavalla, jonka avulla he pystyvät varmistumaan siitä, että jokainen on tekemisissä samanlaisen kirjaimellisuuden kanssa. Ehkä meillä ei ole tämän vuoksi kirjaimellisuutta missään muuallakaan, vaan kyse on vain Kirjavaisen sanoin: "peleistä". Kirjavaisen artikkeli onkin kuin vaikeutettua myöhäis-Wittgensteinia.

Uskon ja teologian alue vaikuttaa osittain päällekkäiseltä filosofian alueen kanssa samalla tavoin kuin tieteenkin alue.

Filosofian (3) kysymykset ovat luonteeltaan käsitteellisiä kysymyksiä, joiden tehtävänä on määritellä käsitteiden merkityksiä ja pohtia niiden välisten suhteiden "loogista" muotoa. Ymmärrän tämän ajatuksen niin, ettei esimerkiksi koulukuntakysymyksillä ole tässä yhteydessä merkitystä. Keskeistä kaikelle filosofialle on, että se on luonteeltaan kielellistä ilmaisua, jonka argumentaation intensiteetti vaihtelee. Voidaan siis ajatella, että kaikki puhe ja kirjoittaminen on jossakin hyvin heikossa mielessä filosofiaa eli filosofisten väitteiden esittämistä. Filosofiaksi sitä sanotaan kuitenkin vasta kun henkilö tiedostaa ilmaisevansa filosofisia näkemyksiä ja alkaa argumentoida niiden puolesta tai niitä vastaan. Filosofian soveltaminen elämään ei siis kuitenkaan varsinaisesti ole enää filosofiaa.

Tiede(5) puolestaan tarkoittaa kaikkia niitä systemaattisuuteen pyrkiviä tiedonhankinnan muotoja, joita käytetään systemaattisuuden itsensä tai konkreettisen maailman tutkimiseen. Konkreettisella maailmalla tarkoitetaan tässä yhteydessä yhtä hyvin fyysistä, biologista kuin sosiaalistakin maailmaa. Jopa kulttuuri on tässä mielessä konkreettista. Tiede on myös konkreettisten ilmiöiden tutkimista suhteessa toisiinsa tieteellisten mallien rajoissa ja aina kielellistä. Matematiikka ja logiikka puolestaan kuuluvat niihin metodeihin ja kieliin, joilla tutkimusta tehdään. Näitä metodeja on tietenkin lopulta hyvin suuri määrä.

Uskolla tarkoitetaan tässä henkilön esikäsitteellistä kokemusta kun henkilö suorittaa uskonnollista rituaalia. Tällainen kokemus voi esiintyä myös ilman erityistä rituaalia, mutta olennaista uskolle on vahvasti merkityksellinen emotionaalis-funktionaalinen kokemus, joka ei liity kohteen tai syyn puolesta mihinkään konkreettiseen. Tämän vuoksi sitä sanotaan pyhäksi eli erotetuksi kokemukseksi. Usko on siis laadullista, eikä sillä tässä yhteydessä tarkoiteta minkään proposition totena pitämistä, sillä ihminen voi kokemuksistaan huolimatta epäillä kokemuksen kohteen olemassaoloa. Tällöin on kuitenkin jo siirrytty teologian ja filosofian alueelle(2). Vastaavasti tieteen kysymyksiä voidaan käsitellä filosofian näkökulmasta(4) ja pohtia esimerkiksi tieteen kohteiden eli maailman "olemassaoloa". Näin ollen teologiset ja tieteenfilosofiset kysymykset ovat luonteeltaan hyvin samankaltaisia - tietyn asian tarkastelemista filosofian keinoin. Näiden ulkopuolelle jäävät tieteen tekeminen opittuna toimintana ja uskonnon harjoittaminen uskona.

Uskon luonnehdintaa edelläkuvatulla tavalla voidaan perustella teologisesti "kuvantekokiellolla" ja "nimenlausumiskiellolla". Uskolle on oltava tilaa myös käsitteistä riippumatta. Kyse on kuitenkin paljon laajemmasta ilmiöstä - kielifilosofisesta ilmiöstä, jonka mukaan minkä tahansa laadullisen kuvaaminen kielessä on mahdotonta. Laadullisuus subjektiivisena elämyksenä ei ole välitettävissä kenellekään muulle. Kysymys uskosta ei siis ole erityistapaus. Kuuluisan ateistin Bertrand Russellin voidaan katsoa puolustaneen kyseistä jaottelua, sillä hänen mukaansa suurimmat filosofit ovat usein osoittaneet kiinnostusta sekä tiedettä, että mystiikkaa kohtaan.

Mystiikka eli usko on siis käsitetty filosofisten kysymysten ulkopuolelle kuuluvaksi ihmisen todellisuussuhdetta muuttavaksi toiminnaksi, alueeksi jossa ei voida enää puhua esimerkiksi "olemassaolosta" tai muusta sellaisesta. Tämä on jonkinlainen määritelmä siitä miltä mystiikka vaikuttaa, mutta ilmiöön voidaan suuntautua muillakin keinoin, jolloin keino aina värittää sitä. Monet mystikot ovat tietenkin esittäneet teologis-filosofisia väitteitä, mutta tällöin he ovat toimineet filosofisesti. Johdonmukaiseen mystiikkaan taipuminenkin on mahdollista, mutta nämä ihmiset maailma on pääsääntöisesti tietenkin unohtanut. Historia kun on itsensä ilmaisseiden historiaa. Ilmaisu on kuitenkin aina kannanotto ja siitä muodustuu ainakin vaikutusvaltakysymys. Vapaus voi toteutua vain utooppisessa mystiikassa, joka ei enää määrittele kohteitaan vaan jättää helposti sivuun konkreettisen merkitykset. Kirjoittamalla ihminen voi siis tehdä itsestään kuolemattoman. Mystikko puolestaan pyrkii päinvastaiseen - hän pyrkii "kuolemaan jo eläessään".

Itse lähdin pohtimaan asiaa siitä näkökulmasta, että miksi sanaa "viisaus" ei juuri enää käytetä? En ole aikoihin kuullut kenenkään puhuvan viisaudesta tai edes haukkuneen kenenkään viisauden puutetta. Eivät edes filosofit enää juuri puhu aiheesta. Ekoteologian näkökulmasta kyse on nihilismistä - me olemme kadottaneet uskomme mihinkään hyvään ja kauniiseen. Me olemme niin syvästi nykyajalle tyypillisen luonnon hyväksikäytön uhreja, ettemme edes uskalla haastaa itseämme puhumalla viisaudesta. Voimme korkeintaan nauraa sille, eli käyttää itsemme suojana yhtä perinteisimmistä suojakeinoista.

Pauliina Kainulainen siis tietää, että hän tuskin saa juuri ihailijoita akateemisten radikaalien ryhmän ulkopuolelta. Itse huomasin tämän seikan myös toista kautta. Muutama vuosi sitten olin ostamassa kirjoja lakkautettavan kirjaston poistomyynnissä. Tulin myöhään joten lähes kaikki oli jo ostettu. Kenellekään ei ollut kuitenkaan kelvannut Henryk Skolimovskin teos "Ekofilosofia", jossa hän käsittelee ekofilosofisia kysymyksiä hyvin samankaltaisesti kuin Kainulainen väitöskirjassaan.

Ekoteologia on monitieteinen projekti. Se ei ole siis vain teologiaa. Se on yhtä hyvin filosofiaa, biologiaa, metsäntutkimusta, sosiologiaa ja ainakin joillekin myös feminismiä. Painotukset ovat tietenkin erilaisia - ajasta, paikasta ja tilanteesta riippuen.

Skolimovskin mukaan eurooppalainen kulttuuri on valistuksesta lähtien erottanut tiedon ja arvot toisistaan tuhoisalla tavalla. Tieto on alettu käsittää arvoista erillisinä faktoina, mikä on johtanut nihilismiin. Yhtäkkiä arvot ovat vain tunnetta ja "järjen" ulkopuolella. Kainulainen puolestaan käsittelee näkemystä, jonka mukaan jo kristinuskosta löytyy luonnon alistamiseen liittyviä piirteitä. Hän viittaa erityisesti historioitsija Lynn Whiten 1960-luvulla esittämään väitteeseen, jonka mukaan erityisesti kristinusko on vaikuttanut siihen, että eurooppalainen tiede on johtanut luonnon riistoon. Osittain tämä saattaa pitää paikkaansa, mutta on tietenkin huomattava, että luonnon riistämistä tapahtui Euroopassa jo paljon ennen kristinuskoakin. Yleinen kulttuurien kehitys vain edellytti luonnon hyväksikäyttöä. Lopulta tämä ryöstäytyi käsistä kunnes sitten viimein ihmiset ovat "puilla paljailla".

Molemmat, sekä Skolimovski, että Kainulainen katsovat, että nykytilanteesta ei selvitä muulla kuin ihmisten ajattelutapojen eli kulttuurin muutoksella. Ekospiritualistinen muutos ei tapahdu hetkessä. Siihen eivät auta edes kirjat tai opetus, vaan nähdäkseni muutos tapahtuu vain pakon sanelemien ehtojen kautta. Kun luonnonvarat on kulutettu loppuun ihminen on uuden pakon edessä: hän ei voi enää ajatella samoin kuin ennen, hän ei voi enää kokea todellisuutta samoin kuin ennen. Tällöin myös hänen arvonsa muuttuvat, eikä hän enää koe aikaisemmin arvostamiaan asioita arvokkaina. Arvoja ei vain yksinkertaisesti valita rationaalisesti. Muutoksen jälkeen yhtäkkiä kaikki mikä oli arvokasta, onkin arvotonta. Kuten uuden ajan alussa - yhtäkkiä pyhäinjäännökset olivat menettäneet arvonsa.

Kainulainen ja Skolimovski alleviivaavat pyhittämistä ja molemmat katsovat, että luonto tulisi pyhittää uudestaan. Itse en pidä tätä realistisena vaihtoehtona. Ihminen pyhittää jotakin vain ehkä pakon edessä. Tällöinkin vain osa ihmisistä tekee sen. Vain osa pyhittää mitään silloinkaan kun se ratkaisisi elämän ja kuoleman kysymyksen. Monet yrittävät selvitä muilla keinoin, mutta aika tietenkin näyttää, että vain pyhittäminen - syvällinen ihmiskuvan muutos - voi ratkaista kysymyksen suhteestamme luontoon ja itseemme. Pyhittäminen tuo mukanaan kuitenkin uusia ongelmia, kuten suhteemme muihin. Emme enää tule toimeen muiden kanssa, sillä he kokevat kaiken fundamentaalisti eri tavalla. Ja jokainen todellisuussuhde on ongelmallinen - lähtökohtaisesti niin kauan, että uusi Jerusalem on laskeutunut taivaasta. Historia vaikuttaa olevan näiden suhteiden muuttamista senhetkisten vaatimusten mukaan. Ekoteologian ja ekofilosofiankin ongelma siis on, ettei ihminen saavuta pelastusvarmuuttaan edes luontoa suojelemalla. Ei vaikka hän itse sen vuoksi eläisi onnellisempana.

Ekoteologian saavutukset ovat kuitenkin suuria, sillä se pystyy löytämään "viisaudelle" jonkin uuden paikan ja tehtävän. Viisaushan ei tule toimeen yksinään - se tarvitsee funktion. Ekoteologia, kuten Skolimowskin ekofilosofiakin tarjoaa uutta tietokäsitystä - arvojen liittamistä tietoon. Ekofilosofia ja ekoteologia painottaa, että pyhyys ja tieto on liitettävä toisiinsa uudestaan. Molemmat tulevatkin lähelle mystiikkaa ja esittävät mystiikan - rakkauden sakramentin - keinona päästä eroon ekologisista ongelmista.

Protestanttisen mystikon Jacob Böhmen mukaan Jumalassa on kaksi puolta - hyvä ja paha - ja ihmisen on valittava näistä toinen. Monet muut puhuvat siitä, että yhtä hyvin mystisten kokemusten taustalla voi olla Jumala kuin Paholainenkin. Luther puolestaan pelkäsi jo sitäkin, että joskus näkisi enkelin. Mystiikka ei siis ole mikään ratkaisu. Ei riitä, että alamme pyhitellä kaikkea, sillä kaikessa voi edelleen olla valkea ja musta puolensa. Kyse on valinnasta, kaikilla tasoilla. Minä valitsen miten suhtaudun luontoon, joka hetki ja jokaisella teollani. Keskeistä olisikin tajuta, etten suhtaudu valitsemallani tavalla vain luontoon vaan myös itseeni. Objekti ja subjekti ovat yllättävän lähellä toisiaan. Pyhittämättä jätettyä objektia vastaa aina jokin minussa, subjektissa, joka on jätetty pyhittämättä - ilman suurinta mahdollista arvoa. Miten siis toimin kun en anna suurinta mahdollista arvoa itselleni? Tuomitsen itseni Jerusalemin muurien ulkopuolelle.

Tilanne vaikuttaa sen verran epäselvältä, ettei edellinen osu oikeaan. Liberaalit tulkitsevat Vuorisaarnaa, kuten kultaista sääntöä: "Tee muille se, minkä toivoisit itsellesi tehtävän" kirjaimellisesti ja konservatiivit eivät aina pysy kirjamellisessa tulkinnassa. Esimerkiksi naispappeuskysymyksessä Paavalin kirjoittama teksti: "Nainen pysyköön hiljaa seurakunnassa" kieltää kirjaimellisesti vain puhumisen yms. Pappeudesta ei puhuta mitään. Papin kun ei tarvitse aina puhua.

Vaikuttaa siltä, että kinastelu "Jumalan tahdosta" heikentää Raamatun arvovaltaa. Mitä enemmän mielipiteitä asiasta on ollut, sitä enemmän koko kirjaan on historian aikana kyllästytty. Kyse onkin jostain muusta - yhteiskunnallisesta tilanteesta. Suomalainen luterilainen kirkko on vieläkin jäänne Ruotsin valtion ja kuninkaan johtamasta kirkosta, jonka tehtävät eivät olleet koskaan puhtaan uskonnollisia vaan vahvassa mielessä poliittisia ja yhteiskunnallisia. Kuninkaan tavoite oli liittää suomalaiset kirkon avulla kiinteästi Ruotsiin. Tässä onnistuttiinkin hyvin ja suomalaiset olivat usein kuninkaan uskollisia alamaisia. Tilanne johti kuitenkin siihen, ettei kirkon toiminta ollut uskonpuhdistuksen perusajatuksen mukainen: kirkossa suoritettiin paljon muutakin kuin sakramentteja eli pyhiä toimituksia (kaste ja ehtoollinen). Nykyään tämä on johtanut siihen, että sakramenttien merkitys on kirkkokansan näkökulmasta pieni. Suomalaisten kristillisyys ei siis pääosin liity sakramenttien eli pyhien toimitusten suorittamiseen. Suomalainen on siis kulttuurikristitty ja sekä liberaalit, että konservatiivit haluavat tämän jossakin määrin säilyttää.

Liberaalien mukaan VT:n lakiliitto on kumottu, kun taas koservatiivit/fundamentalistit korostavat, että se on edelleen voimassa. Tilanne muistuttaa siis profeetoista ja lainoppineista, joita on nykyään kuten ennenkin.

Uskonpuhdistus nykypäivänä tarkoittaisikin, että kirkosta poistettaisiin kaikki ei-sakramentaalinen. Vain kaste ja ehtoollinen jäisivät jäljelle.

Voisiko Raamatun tulkintaan hakea ohjeita itse Raamatusta sen sijaan, että siteerataan sieltä kohtia toisensa jälkeen? Ainakin hypoteesina voisi ehdottaa, ettei Raamattua olisi edes tarkoitettu kokonaan ymmärrettäväksi. Kuulemme Totuuden ehkä vasta Viimeisellä tuomiolla. Tämä ajatus minulle tuli mieleen seuraavista sanoista:

"Olen puhunut tästä teille vertauksin. Tulee aika, jolloin en enää käytä vertauksia vaan kerron teille avoimesti kaiken Isästä. Sinä päivänä te esitätte pyyntönne minun nimessäni, enkä minä enää sano, että käännyn Isän puoleen teitä auttaakseni. Rakastaahan Isä itse teitä, koska te olette rakastaneet minua ja uskoneet, että olen tullut Jumalan luota. Isän luota minä olen lähtenyt ja tullut tähän maailmaan, ja nyt minä jätän maailman ja menen takaisin Isän luo."

Opetuslapset sanoivat: "Nyt sinä puhut selvin sanoin, et enää vertauksin. Me ymmärrämme nyt, että sinä tiedät kaiken eikä sinun tarvitse odottaa, että joku kysyy. Siksi me uskomme, että olet tullut Jumalan luota." Joh 16, 25-30.

Toisaalta olen miettinyt sellaista vaihtoehtoa, että Raamattu olisi vain kuvaus ihmisistä, heidän historiastaan, jumalakäsityksistään ja moraalistaan. Voisiko olla niin, että Raamattu on Jumalan sanaa siinä mielessä, että hän Raamatun kautta näyttää meille millaisia me olemme kun ajattelemme kohtaavamme Jumalan. Me emme yksinkertaisesti tule toimeen hänen kanssaan, emmekä edes itse asian kanssa, emmekä voi ikinä tullakaan. Raamattu on kertomus kiistoista, sodista ja ristiinnaulitsemisesta - juuri siitä mihin uskontokin ihmisen vie - siksi koska se on kuvaus siitä millaisia me olemme. Kiistat tulevat siis jatkumaan paruusiaan asti. Tämäkin kirjoitukseni on osa tätä kiistaa, joka ei lopu, eikä voi ikinä loppua. Minähän korostan nyt käskyä: "Älä tee kuvaa Jumalasta, äläkä kenestäkään, joka on taivaassa tai maan päällä." Raamattu olisi siis moraalikäsityksissäänkin kertomus vääjäämättömästä Lain rikkomisen historiasta. Se ei siis olisi ohjekirja, koska ihminen ei voi toimia ohjeiden mukaan. Se olisi kuvaus säälittävästä - omenaa haukanneesta ihmisestä, joka on tuomittu tietämättömyyteen Jumalasta.  

"Olemisella" ja "olemassaololla" voidaan siis tarkoittaa seuraavanlaisia näkemyksiä:

1. Inwagen kannattaa itse Quinen näkemystä, jonka mukaan oleminen ja olemassaolo merkitsevät samaa. Lause: "Lihaa syöviä lehmiä ei ole olemassa" merkitsee samaa kuin "Mikään ei ole sekä lihaa syövä, että lehmä". Quinen kuuluisa väärinpäinkäännetty E on siis tekninen looginen operaattori, joka viittaa sekä olemiseen, että olemassaoloon.

2. Immanuel Kantin, Gottlob Fregen ja Bertrand Russellin teoria on lähes samanlainen kuin Quinen, mutta monien filosofien (lukuunottamatta McGinniä) mielestä siinä on eroa. Teorian mukaan olemassaololauseet ja olemislauseet viittaavat abstraktiin objektiin, jolla on tietty relationaalinen tila. Helpottakoon esimerkki tätäkin: lauseet "Lehmiä on olemassa" ja "Jotkin ovat lehmiä" viittaavat lauseeseen: "Käsitteellä lehmä on instansseja" tai funktioon: "lauseessa x on lehmä x:llä on instansseja (eli toteutumia)".

(Tämä teoria on mielenkiintoinen Jumalan olemassaolontodistusten kannalta, sillä Kanthan on kuuluisa ontologisen todistuksen kritiikistään. Sopii siis kysyä voisiko olla niin, että hänen kritiikkinsä ontologista todistusta kohtaan edellyttää juuri tämäntyyppisen teorian olemassaolo-termeistä? Tätä aihetta en kuitenkaan nyt käsittele.)

3. Meinongin teorian mukaan oliot voivat joko eksistoida eli olla olemassa tai subsistoida, jolla Meinong viittaa abstraktien olioiden olemassaoloon. Konkreettisten olioiden olemassaolo on siis eksistoimista ja teoreettisten subsistoimista. "Nollallajakaminen" ei Meinongin mukaan subsistoi vaikkakin termillä "nollallajakaminen" on kohde eli referentti. "Kahdella jakaminen" puolestaan subsistoi.

Tämä teoria tuntui minusta joskus mukavalta, koska se on hyvin intuitiivinen. Meinongin teoriaa voidaan kuitenkin kritisoida siitä, että se on lopulta ristiriitainen itsensä kanssa. Tämän lisäksi hänen metafysiikkansa on tehnyt siitä varmasti vähemmän suositun.

4. Uus-meinongilaisten mukaan "oleminen" ja "olemassaolo" ovat eri asioita, mutta he hylkäävät ajatuksen subsistoimisesta. Jotkin teoreettiset oliot yksinkertaisesti vain ovat olemassa. Tyhjässä huoneessa voi olla (merkityksessä oleminen) "virtahepo, jonka kaikki näkevät", koska "virtahepoa, jonka kaikki näkevät" ei ole olemassa (merkityksessä olemassaoleminen).  

5. Possibilistit eli "mahdollistajat" jakavat olemassaolon kahteen tasoon: aktuaaliseen ja ei-aktuaaliseen olemassaoloon. Olemassaolevat asiat ovat aktuaalisesti tässä maailmassa ja ei-olemassaolevat ovat olemassa jossakin toisessa mahdollisessa maailmassa, mikäli ovat loogisesti mahdollisia. Tässä kohdassa possibilistien näkemykset erovat uus-meinongilaisten näkemyksistä, mutta molemmat ovat sitä mieltä, että "voi olla olentoja, jotka eivät ole olemassa".

Kuudentena teoriana Inwagen käsittelee McGinnin teoriaa, joka johtaa lopulta hyvin mielenkiintoiseen, mutta hyvin epäintuitiiviseen johtopäätökseen siitä mitä tarkoitamme olemassaololla. Ideana on, että vaikka McGinnin teoria vaikuttaa hyvin uskottavalta, siinä pitää olla virhe, koska se johtaa hyvin epäintuitiiviseen johtopäätökseen. Teoriassa on kolme teesiä, joista viimeinen tuottaa eniten kysymysmerkkejä.

Teesi 1: Ei-olemassaolevat asiat ovat ihmismielen tekemiä.

Tämä teesi on hyvin yksinkertainen. Ihmismielelle on tyypillistä luoda erilaisia kertomuksia olennoista, joilta kuitenkin puuttuu olemassaolo eli eksistenssi. Ihmismieli siis luo olentoja, joilla ei ole olemassaoloa. Tämä luominen on "olemisen tuomista" olioon, vaikkakin ilman olemassaoloa. Näin ollen esimerkiksi Sherlock Holmes on Arthur Cocan Doylen mentaalisten aktien eli ajattelun tulosta.

Teesi 2: Ei-olemassaolevat asiat ovat kokonaan olemassaolemattomia, vaikka niiden osien suhde olisikin loogisesti koherentti.

Tämän teesin mukaan Sherlock Holmesin olemassaolemattomuus on essentiaalista. Hän ei voi siis olla olemassa missään mahdollisessa maailmassa, koska jos hän olisi olemassa hänen kaltaisiaan olentoja olisi monessa mahdollisessa maailmassa, emmekä näin ollen osaisi sanoa, kuka heistä on Sherlock Holmes. Tällainen ajattelu pohjautuu Kripken filosofiaan ja hänen filosofiansa pohjalta voidaan esittää toinenkin argumentti saman asian puolesta. Holmesin ominaisuus "tuotu olemiseen ihmismielen toiminnan kautta" on ominaisuus, joka kieltää varsinaisen olemassaolon.

Teesi 3: On olemassa olioita, jotka eivät aktuaalisesti ole olemassa.

Tämä teesi on edellisten eräänlainen johtopäätös tai pakkotulema. Sen mukaan joidenkin olioiden olemassaolo olisi mahdollista, vaikka niitä ei olekaan olemassa ja näin ollen tämänkaltaiset olennot ovat olemassa ei-aktuaalisesti. McGinnin ristiriitaiselta vaikuttava näkemys johtuu siitä, että mikäli teesit 1 ja 2 pitävät paikkaansa mahdollisesti olemassaolevia ja essentiaalisesti ei-olemassaolevia olentoja on vaikea erottaa toisistaan. On luontevaa esimerkiksi ajatella, että minulla voisi mahdollisesti olla veli, jota minulla ei kuitenkaan ole. McGinnin teorian mukaan tällaista ei kuitenkaan edes mahdollisesti voisi olla, sillä hänen näkemyksensä mukaan "ihmismielen tuottamat oliot" ovat essentiaalisesti olemassaolemattomia.

Itse katsoisin, että McGinnin virhe piileekiin erityisesti hänen ensimmäisessä teesissään. Ei riitä, että sanomme, että olemassaolemattomat asiat ovat ihmismielen tekemiä, vaan meidän tulisi sanoa, että kaikki asiat ovat ihmismielen tekemiä. Tämän jälkeen voimme pyrkiä ratkaisemaan realismin ja esimerkiksi berkeleylaisen idealismin ongelmaa "riippumattomasti siitä onko jokin ihmismielen tuottamaa vai ei".

McGinnin teoria joutuu siis ongelmiin pyrkiessään tekemään eroa "mahdollisesti" olemassaolevien veljien ja "kokonaan" olemassaolemattomien satuhahmojen välille. Inwagenin mukaan McGinn on lähes myöntämässä, että "pyöreät neliötkin ovat olemassa, mutta eivät aktuaalisesti". Teoriassaan hän joutuu olettamaan, että "mahdollisesti olemassaolevat asiat" itseasiassa ovatkin olemassa, mutta eivät aktuaalisesti. Tämä tietenkin herättää kysymyksen millainen ero löytyy olemassaolon ja aktuaalisen olemassaolon väliltä. Voisiko vielä olla esimerkiksi aktuaalista aktuaalista olemassaoloa jne...

Jumalan olemassaolon kannalta McGinnin teoria on mielenkiintoinen, sillä jos Jumalaa pidetään mahdollisena hän on olemassa, vaikkakaan ei välttämättä aktuaalisesti. Inwagen on itse kristillinen filosofi ja lisätutkimus saattaa sitten paljastaa, mitä mieltä hän quinelaisena on tästä kysymyksestä.

Jari Sarasvuo, Esa Saarinen ja muut kuuluisuudet kuuluvat tietenkin vain brändin huippuihin. Elämme tuotteistamisen eli brändäyksen kulttuurissa. Tälle on tyypillistä se, että mikä tahansa arvoton voidaan muuttaa arvokkaaksi tuotteistamalla ja brändäämällä se. Brändäyksen kulttuurissa kaikki on myytävänä ja kaikkea on mainostettava. Samalla on kyse yhteisesti jaetusta sopimuksesta, jossa suuri joukko ihmisiä päättää pitää samoja asioita arvokkaina ja tulla kateellisiksi samoista asioista. 

Facebook on nettimaailman brändinteon kuningasväline. Kuka tahansa voi perustaa facebook-tilin, sillä se on maksutonta. Erilaisten sovellusten sijoittaminen käyttäjätiliin on myös mahdollista kaikille, sillä suurin osa niistä on maksuttomia. Kaverien määrää voi nostaa käymällä läpi kaikki mahdolliset kymmenesosatututkin. Kaikki nämä nostavat kuitenkin arvoasi verkon sosiaalisessa maailmassa. Sinulla ei ole mitään, mutta olet saanut muut vakuuttumaan siitä, että sinulla on vaikka mitä. Facebook on siis sosiaalinen media, jossa sinänsä arvottomat asiat muutetaan arvokkaiksi kateuden kohteiksi. Tästä syntyy kilpailu, jossa jokainen yrittää brändätä itsensä korkeammalle yhteisesti sovitussa arvostusten taulukossa.

Perinteisesti itsensä brändääminen tapahtuu erilaisten tuotteiden avulla. Uudet talot, kesämökit, autot, vaatteet, kupit, kipot tai mikä tahansa muu saattaa toimia itsensä tuotteistamisen välineenä. Nämä ovat kuitenkin turhankin kalliita tähän tarkoitukseen. Itsensä brändäämiseen tarvitaan lopulta vain yksi keino: leuka pystyyn ja ylimielisen tyytyväinen ilme kasvoille. Tämä jo takaa sen, että sinulla näyttää olevan se jokin, mikä muilta puuttuu, mutta minkä kaikki haluavat. Muutut heti kiinnostavaksi - niin paljon kateutta herättäväksi.

"Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat"

Tuotteistamista on myös siellä, mistä sitä viimeiseksi odottaisi löytävänsä. Sitä on siis myös tieteessä, filosofiassa ja uskonnossakin. Tieteen ja filosofian alueella itsensä brändäämiseksi riittää julkiseen keskusteluun nouseva teos, hätkähdyttävät mielipiteet ja kohahduttavat keskustelut televisiossa. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, ettet ole liian vaikeaselkoinen, sillä brändin tulee olla helposti saavutettava. Vaikeita asioita on hankala kaupata. Uskonnossa itsensä voi brändätä julistautumalla vaikkapa tosiuskovaiseksi. On niin yksinkertaista olla Jumalan valittu.

Brändin on oltava uusi, sillä vanhaan brändiin tukeutuminen voi osoittautua virheeksi jos brändi on jo menettänyt arvonsa. Kun tuotteen elinkaari on lopussa se on loppu, eikä kukaan enää halua sitä. Uskonnon alueella tämä näkyy paavin ja Suomen luterilaisen kirkon kohdalla. Nämä tuotteet, jotka joskus myivät hyvin, hiipuvat vääjäämättömästi ja niiden ostajista vain ne jäävät jäljelle, joille nämä eivät olleet vain brändejä. 

Moraalin brändääminen on nyt uusinta uutta. On niin hienoa olla "hyvä ihminen" ja vaalia moraalia. Itsensä voi brändätä vaikkapa luonnonsuojelina. Nykyinen kirkkokeskustelu ja kirkosta eroamisen buumi kertovat juuri tästä. Eroaminen "homojen oikeuksien vuoksi" on tottakai perusteltua, mutta eettisesti lyhytnäköistä. Eikö olisi kannattanut vaikuttaa aikaisemmin ja käydä äänestämässä? Kuinka moni eronneista on aikaisemmin ollut asiasta huolestuneita ja moniko heistä on pyrkinyt asiaan aikaisemmin vaikuttamaan? Ovatko he sittenkään niin hyviä? Onko kyseessä vain hyvyyden habitus? Pystyvätkö he itse hyväksymään enemmän - sekä homot, että heidän vastustajansa? Samalla kun Jari Tervo puolustaa homoja hän tekee saman homofoobikoille, mitä nämä tekivät homoille.

Itsensä brändäämiselle moraalin avulla on toinenkin nimi: kaksinaismoralismi. Tämä tarkoittaa arvottoman nostamista perusteettomaan arvoonsa. Jeesuksestakin muodostui brändi, mutta hän esitti myös hyviä keinoja brändejä vastaan tilanteessa, jossa kaikki on brändäämistä:

Varokaa tuomasta hurskaita tekojanne ihmisten katseltavaksi, muuten ette saa palkkaa taivaalliselta Isältänne.

Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee,  jotta hyvä tekosi pysyisi salassa.

Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.

Uskonnon brändin tulisi rakentua vain näkymättömien maailman sosiaaliseen sopimukseen. Tämänpuoleisessa sen tulee aina näyttäytyä mahdottomalta.