Jouni Vilkan pro gradu -työ Tae, teismi ja tiede - Alvin Plantingan väitteiden kritiikkiä ja hänen seminaariesitelmänsä Ateismin määritelmä ja motivaatio ovat mielenkiintoisia esimerkkejä pyrkimyksestä perustella ateismia filosofisesti ja tieteellisesti. Uskonnonfilosofisesti tämäntyyppinen argumentointi kuuluu eviedentialismin piiriin: teismiltä ja ateismilta vaaditaan perusteluja oman kantansa tueksi. Niitä tietenkin löytyy, mutta argumentoinnissa ei voi olla huomaamatta tarkoitushakuisuutta ja siitä seuraavaa puolueellisuutta. Mistään hempeliläisestä tai sokraattisesta kriittisyydestä on siis turha puhua. Minulle ei voi olla tulematta jatkuvasti mieleen, että tällaiset ateistit ovat jotenkin jääneet ajassa parin sadan vuoden päähän valistuksen aikaan. He katsovat, että uskontokritiikin tehtävänä on vapauttaa ihmiset uskonnollisista harhoista, mutta he eivät näytä huomaavan, että uskonnolliset ”harhat” on ainakin Euroopasta jo lähes tyystin kadonneet. Sopivissa yhteyksissä he tuovat tämän itsekin esiin, mutta eivät tule ajatelleeksi, että valistusta tarvittaisiin nykyään aivan muunlaisten harhojen poistamiseen – nämä ovat tieteellistaloudellisen kulttuurin ihmisille syöttämiä harhoja ja niiden negatiivinen vaikutus kaikkeen elämään on nykyään merkittävä.

Seminaariesitelmässään Jouni Vilkka määrittelee ateismin näkemykseksi, jossa ”A ei usko, että jumala on olemassa”. Ateismissa kielto kohdistuu siis uskoon eli merkitsee uskon puutetta. Teismi tulisi samalla periaatteella määritellä näkemykseksi, jossa ”A uskoo, että jumala on olemassa”. Tällaisella määritelmällä ateistit pyrkivät määrittelemään kantansa niin että erottautuisivat selkeästi kaikista uskonnoista. Tähän voidaan kuitenkin suhtautua epäillen, sillä uskonnoissakin on traditioita, joissa pyritään puhdistautumaan kaikista uskomuksista ja myös uskon akteista. Mikäli tämä määritelmä olisi pätevä meillä olisi vain osa-aika uskovia, sillä kukaan ei pysty uskomaan kokoaikaisesti uskontonsa jumaliin. Voidaan myös kysyä, miksi ateismin määrittely tällä tavoin(A ei usko, että p) toisen määritelmän sijasta (A uskoo, että ei-p) johtaa siihen, että todistelun taakka on teistillä? Vilkka sanoo, että teisti esittää olemassaoloväitteen, mutta näinhän ei näytä olevan. Teisti uskoo, mutta ei välttämättä esitä väitettä tai pidä sen esittämistä edes asennettaan kuvaavana. Hän ei ehkä osaa edes sanoa mitä hän lopulta uskoo. Teistille Jumala on transendentti.

Voidaan myös kysyä, miksi ateismin määrittely tällä tavoin(A ei usko, että p) toisen määritelmän sijasta (A uskoo, että ei-p) johtaa siihen ettemme voi kutsua ateistista henkilöä uskonnolliseksi. Teonfilosofiassa on paljon pohdittu kysymystä siitä ovatko tekemättä jättämiset tekoja eli olemmeko vastuussa omissioistamme. Miksi emme voisi yhtä hyvin kysyä olemmeko episteemisesti vastuussa uskomatta jättämisistämme? Mikäli näin voisi olla, voisimme sanoa henkilön olevan uskonnollinen, vaikka hän jättää uskomasta jumaliin, sillä uskomatta jättäminenkin olisi doksastinen asenne. Uskomatta jättämisiä tapahtuu päivittäin ja voimme helposti ajatella, että jotkin näistä ovat episteemisesti relevantteja. Esimerkiksi lääkäri, joka ei tule epähuomiossaan uskoneeksi jotakin potilaastaan on episteemisesti vastuussa uskomatta jättämisestään.

Vilkka esittää seuraavat väitteet teismin epäluotettavuudesta:

  1. Syyt uskoon ovat selviämisstrategioita.

  2. Usko voidaan selittää aivotoiminnalla.

  3. Tiede on kumonnut monia uskonnon väitteitä. Mistä uudet uskonnolliset tiedot ovat peräisin?

  4. Miksi uskontoja on paljon ja miksi niiden väitteet ovat ristiriidassa?

  5. Uskontoa on käytetty vallan välineenä ja tämä tekee totuuden kyseenalaisemmaksi.

  6. Miksi uskonnoissa on huijauksia jos ne ovat totta?

  7. Jumalan olemassaolon todistukset ovat epäonnistuneet.

  8. Argumentit Jumalan olemassaoloa vastaan.

 

Näihin huomautuksiin, jotka sinänsä ovat ihan hyviä voidaan vastata ainakin seuraavasti:

1. Tiedekin on selviämisstrategia. Miksi selviämisstrategiamaisuus tekisi käsityksestä epätoden. Eikö se nimenomaan kerro siitä, että sen on oltava jossakin mielessä tosi? Näinhän esim. pragmatismissa ajatellaan.

2. Usko on aivotoiminnan tuotetta, mutta niin on kaikki muukin kuten tiedekin. Eikö tämä tee myös neurologiset väitteet itsessään kyseenalaisiksi? Vilkan siteeraama Pyysiäinen toteaakin teoksissaan että neurologisia väitteitä voidaan käyttää yhtä hyvin teismin kuin ateisminkin perusteluissa, mutta todellisuudessa niillä ei ole mitään tekemistä kummankaan kanssa.

3. Ateistinen filosofia esittää uskonnon väitteet tiedollisina eli tieteellisesti koeteltavina väitteinä. Eikö tämä samalla hämärrä tieteen identiteettiä? Tällaisessa ajattelussa syyllistytään kategoriavirheeseen. Mikäli uskonnolliset väitteet olisivat esitieteellisiä väitteitä, jotka tiede on osoittanut epätosiksi, miksi kaikki tiedemiehet eivät ajattele näin?

4. Miksi tieteellisiä väitteitä ja tieteitä on paljon ja miksi ne ovat ristiriidassa? Ihmiset vain sattuvat olemaan asioista eri mieltä, eikä tiede tee tässä poikkeusta. Tiede pyrkii ristiriidattomuuteen. Uskonnon eivät ole tällaista tavoitetta ikinä itselleen asettaneet. Tiede kuitenkin on ristiriitaista, joten se syyllistyy epärehellisyyteen.

5. Tiedettä on käytetty vallan välineenä esimerkiksi ydinpommeja rakennettaessa. Tällä tuskin on mitään merkitystä tieteen totuuden kannalta. Mitä tahansa voidaan käyttää vallan välineenä, vaikka kiveä.

6. Ihmiset huijaavat rahan ja vallan vuoksi. Keskiajan reliikit eivät olleet pääsääntöisesti uskonnollisten ihmisten vaan liikemiesten laatimia ”huijauksia”. Tämä kohtaa sopii hyvin edelliseen kohtaan. Tunnettuja huijauksia on myös tieteen alueella ja muussakin elämässä.

7. Uskonnot eivät ole pitäneet tehtävänään näkemystensä todistamista rationaalisin argumentein. Vain ateistit ovat esittäneet tällaisen vaatimuksen ja voidaan epäillä, että mikään todistus ikinä voisi heitä vakuuttaa. Mitä tahansa todistusta voidaan kritisoida ja kaikkea voidaan epäillä. Se kuuluu järjen luonteeseen.

8. Jumalan olemassaoloa vastaan osoitetut argumentit eivät ole sen parempia kuin jumalan olemassaolon puolesta esitetytkään argumentit. Kaikkia rationaalisia argumentteja voidaan kritisoida tavalla tai toisella. Uskonnoissa tällaista paradoksaalisuutta ja antinomisuutta pidetään merkkinä järjen rajoista ja näiden rajojen tuntemisen on tarkoitus kehittää tervettä nöyryyttä inhimillisten vaajaavuuksien maailmassa.

Edellä mainitut kahdeksan kohtaa kertovat inhimillisistä ominaisuuksista, eikä niinkään uskonnosta tai tieteestä tai niiden ongelmista. Ne kertovat metodeista ja niiden heikkouksista. Samalla ne kertovat ihmisen rajallisuudesta. Uskonnoissa näihin inhimillisiin piirteisiin pitäisi suhtautua vakavuudella ja siitä pitäisi seurata nöyryyttä ja kunnioitusta todellisuuden edessä. Ateistit vaativat teisteiltä epäinhimillisiä todistuksia, mutta vain lämpimikseen ja johtaakseen harhaan – lopulta mikään todistelu ei heitä vakuuta. Tätä kutsutaan hybrikseksi.

Ateistiset perustelut pohjautuvat kolmelle perusasenteelle uskontoa kohtaan, joita harvoin uskonnoissa tunnetaan omikseen: 1. Uskonto on kognitiota. 2. Uskonto esittää tieteellisesti testattavia väitteitä todellisuudesta eli uskonnon kieli on luonteeltaan samanlaista kuin tieteen kieli 3. Totuuksia ei ole olemassa tieteellisen metodin (oli se sitten mitä vain) ulkopuolella. Jouni Vilkan pro gradu -työ näyttää perustuvan näille premisseille. Tätä voisi kutsu ateistiseksi uskontoparadigmaksi, jonka ongelma on se, etteivät uskonnolliset ihmiset koe sitä omakseen. Sen tarkoituksena on esittää evidentialistinen uskontulkinta, jota voidaan sitten kritisoida metodeilla, joita uskonto ei ole koskaan myöntänyt auktoriteeteikseen. Voidaankin kysyä, miksi uskonnon tulisi todistaa pätevyytensä tieteen metodeilla?

Edellisten kohtien pakonomainen soveltaminen johtaakin helposti kehäpäätelmiin, joista Vilkka tuo esiin esimerkiksi ateisti Edisin ajattelua:

1. Tiede tutkii lukuarvoja tekemällä mittauksia.

2. Tiede ei ole löytänyt maailmasta merkkejä jumalista.

3. Uskonto on epätotta.

On merkillistä etteivät tämänkaltaisen päättelyn esittäjät huomaa asenteellisuuttaan,vaikka se on mukana kaikessa tieteen käsittelyssä. Lukumäärällä toivotaankin tässä yhteydessä parannettavan heikkoa argumentaatiota.

Vilkka tekee kaikkensa puolustaakseen evidentialistista paradigmaansa, sillä sen suora haastaja on negatiivinen mystiikan teologia. Hänen mukaansa tämä ei voi ottaa mitään kantaa uskonnollisiin väitteisiin, mikä kuvaa kyseistä asetelmaa: joko evidentialismi tai ei mitään. Tällainen jaottelu ei kuitenkaan vastaa Raamatun tulkinnan tai kirkon historian perinteitä, vaan ateistista paradigmaa. Se kuvaa hyvin sellaisen ihmisen ajattelumaailmaa, jolla ei ole kokemusta uskonnosta sisältä päin. Erityisen selvästi tieteellisen selityksen rajat tulevat esiin kun pohditaan onko ihminen tavoitteellinen olento. Suurin osa ihmisistä pitää omia toimiaan päämääriensä saavuttamiseksi aivan totuudenmukaisina, mutta tieteellisen selityksen näkökulmasta asia ei ole näin. Tieteenfilosofiassa onkin esitetty käsitys, että samasta ilmiöavaruudesta voidaan antaa yhtä hyvin teleologinen tai kausaalinen kuvaus, sillä kuvaustavat ovat kategorioita joita ilmiökenttään liitetään.

Aikaisemmin olen jo käsitellyt uskontoja vastaan nostettua kritiikkiä moraalia vastaan. On selvää ettei mikään instituutio maailmassa ole voinut toimia enkelin tavoin, mutta tieteen aiheuttamat haitat ja vaarat ovat aivan omassa lajissaan. Uskonnot eivät ole milloinkaan uhanneet koko luomakunnan olemassaoloa. Tämän vuoksi on outoa, että ateistit julistavat niin paljon tieteen arvoa.

Hyvin erikoinen on Vilkan käsitys, että naturalistinen asenne tarjoaisi meille jonkinlaisen moraalin. Vaikuttaa siltä, ettei hän olisi ikinä kuullut tieteen arvovapaudesta, Humen giljotiinista tai G.E. Mooren naturalistisesta virhepäätelmästä. Naturalismi onkin eräänlainen hedonismin muoto jossa kaikki ihanteellisuus tuhoutuu. Naturalismin tarkoitus on vain legitimoida vallitseva käytäntö, sillä milloinkaan ei voida sanoa mikä on lopulta naturaalista ja mikä esimerkiksi kulttuurirelativistista tai subjektiivista. Tämän vuoksi naturalismi ajaa aina hallitsevan luokan etuja, sillä totuudet ovat sen totuuksia. Naturalismi legitimoi normaaliuden ja muuttuu pahimmillaan eräänlaiseksi normaaliuden kaavaksi.

Kognitiivisen uskontotieteen perinteen mukaisesti Vilkka katsoo että uskonnollinen ajattelu on sukua arkiajattelulle ja tieteellinen ajattelu on jotakin aivan muuta. Tämä on kuitenkin lopulta tieteelle itselleen epäedullista: mitä kauemmas arkikokemuksesta tiede menee sitä mielettömämpänä se näyttäytyy. Ehkä asia ei kuitenkaan ole näin, sillä monien tieteenteoreetikkojen mukaan tiede on nimenomaan arkiajattelun jatke, eikä pohdi omaa suhdettaan todellisuuteen, vaan pitää teoreettisesti latautunutta todellisuuttaan realistisena. Tässä mielessä vain uskonnollismystinen voi näyttäytyä todellisena vaihtoehtona, sillä siinä luovutaan kaikista ennakkoasenteista ”todellisuutta” kohtaan. Tämä luopuminen on myös ainoa mahdollisuus irrottautua valtarakenteista, jollaisia ateismi ja tiedekin lopulta ovat. 

Lopuksi kysymys Vilkan gradusta: "Miksi kenenkään pitäisi elää tässä helvetissä...?"

Eräs opiskelija kertoi kerran miten rukoilu vaikuttaa häneen ja tekee hänet iloisemmaksi kuin mikään muu. Sen pohjalta voi vastata ettei tämä ehkä ole kaikille "se helvetti".