Richard Dawkins kuvaa uskontoa virukseksi, joka tarttuu lapsiin kodeissa ja kouluissa ja tuottaa näin sairauden nimeltä "uskonto". Samalla Dawkins huomauttaa, ettei tämän sairauden kantaja välttämättä itse huomaa olevansa sairas, eikä tällä sairaudella ole välttämättä mitään oireita. Oireina voi kuitenkin esiintyä moraalisesti tuomittavaa toimintaa.
      Dawkins on heittänyt hienon ajatuksen, sillä vaikka uskonnon rinnastaminen sairauteen on väärin, heikon kohdan löytäminen Dawkinsin ajatuksista ei ole helppoa. Voi tietenkin ihmetellä, mitä ovat sairaudet, joilla ei välttämättä ole mitään oireita tai joiden kantaja ei huomaa olevansa sairas? Mielenterveydenhäiriöt voivat tietenkin olla tällaisia, mutta niiden kohdalla ei ole päästy tarkkoihin määritelmiin sairauden ja terveyden rajoista. Psykologit painottavat, että lähtökohdaksi tulee pääasiassa ottaa ihminen itse ja se, kuinka hyväksi hän olonsa tuntee. Uskonnollisen ihmisen kohdalla tulisi siis käyttää samaa kriteeriä. Jos mielenterveydeltään järkkynyt on vaaraksi itselleen tai muille asia on tietenkin toinen. Tämä on tietenkin selvää, oli ihminen sitten uskonnollinen tai ei. Uskonnon määrittely mielenterveyden häiriöksi ei siis oikein onnistu.
      Dawkinsilta voidaan kysyä myös, että jos voimme olla sairaita pitkään ilman oireita, eikö lopulta mikä tahansa ilmiö voi olla virus? Eikö tällaiseksi kävisi sitten yhtä hyvin ateismi tai tiede? Kaiken johdonmukaisuuden nimissä näin pitäisi ajatella ja kommunismiahan on tällaiseksi ehdotettu. Näkemys ei kuitenkaan ole kovin informatiivinen, vaan tuntuu kattavan lähes mitä tahansa ja jos erottelukykykin katoaa, emme voi sanoa edistyneemme. Sairausluettelo pistää tietenkin vahvasti epäilemään "lääkärimme" tarkoitusperiä, eikä Dawkinsia auta sekään, että hän toteaa, että uskontoviruksen oireita voivat olla monet erilaiset moraaliset harhakävelyt. Eikö näitä maailmaan riitä uskontojen ulkopuolellakin? Miten tämä todistaisi uskonnon olevan virus? Terveetkin ihmiset syyllistyvät moraalisesti tuomittaviin tekoihin ja saman uskonnon sisällä on yhtä hyvin rauhallisia, itsensä kieltäviä askeetteja kuin kiivaita ja temperamenttisia terroristeja. Uskonto ei aiheuta eroa näiden henkilöiden toimintatavoissa, vaan muuttuva tekijä liittyy heidän persoonallisuuteensa. Vaikka terroristin toiminta on moraalisesti tuomittavaa, en pysty ymmärtämään, miksei lopulta kuka tahansa meistä harkitsisi samankaltaista toimintaa vastaavassa tilanteessa. Meidän on niin helppo tuomita kaukaiset terrori-iskut akateemisten yliopistojen rauhallisilta lehtereiltä tai hyvinvointivaltion yltäkylläisyydestä. Mutta saammeko aikaan mitään rakentavaa? Richard Dawkinskaan ei varmasti ole saanut aikaan terrorismin vähentymistä. Vaikuttaa siltä, että hänen näkemyksensä vain kasvattavat inhoa eri ihmisryhmien välillä ja lisää tätä kautta terrorismin uhkaa. Rauhaa ei rakenneta kärjistämällä tilannetta, vaan saattamalla ihmiset ymmärtämään toisiaan.