Ihminen voi olla riippuvainen mistä tahansa. Usein kyseessä ovat alkoholi, tupakka tai huumeet, mutta yhtä hyvin on olemassa läheisriippuvuutta, työnarkomaniaa ja nettiriippuvuutta. Nämä vain muutamina esimerkkeinä. Yhteistä riippuvuuksille voi olla, että ne koetaan aluksi miellyttävinä toimintoina, joilla todellisuutta voi "paeta", mutta myöhemmin ne tuottavat itsesyytöksiä. Mikäli riippuvuudet vaikuttavat negatiivisesti sosiaalisiin suhteisiin itsesyytökset voimistuvat. Kyseessä on siis lopulta myös moraalinen dilemma.

Vaikeassa riippuvuudessa avun hakeminen voi koitua kohtaloksi, jos mikään ei tunnu auttavan. Inhimillinen tekijä kertoo tänäiltana peliriippuvaisten ongelmista. Eräs haastatelluista kertoi miten hän oli hakenut apua jopa kaatajapastorilta, mutta oli lopulta vaipunut täydelliseen epätoivoon. Avun löytäminen ulkopuolelta sellaiseen ongelmaan, jonka juuret ovat omassa tiedostamattomassa on tietenkin virhe. Ohjelmassa tulikin hyvin esiin todellinen parannuskeino: ihmisen on lähdettävä mukaan itsetuntemuksen pitkälle matkalle. Tähän hän voi saada apua.

Miksi uskonnolliset kokemukset tuottavat joskus riippuvuuksien yhtäkkisen katoamisen? Joku voisi tietenkin ajatella, että uusi riippuvuus on vallannut ihmisen, mutta uskon merkitys pelastavana tekijänä saattaa myös tasoittua. Lopulta ihminen vain huomaa, ettei mikään mielen syövereistä nouseva enää determinoi hänen toimintaansa, jos hän ei itse anna tälle voimalle sen kaipaamaa valtaa. Ei edes usko.

Kaikesta tästä voi kehittää seuraavanlaisen päätöksentekoa koskevan mallin: 1) tiedostamaton päätös edeltää jokaista haluamme ja tunnetta, jotka usein koetaan passiivisina, 2) tämä halu tai tunne toimii toimintayllykkeenä, mutta voi saada aikaan toimintaan kohdistuvaa harkintaa, jolla ei kuitenkaan ole voimaa vastustaa sitä. Tämän harkinnan tasolla tehdään ne "turhat lupaukset". Malli ei pidä paikkaansa vain riippuvuuksien kohdalla, vaan kaikessa toiminnassa. Se toimii nytkin kun kirjoitan tätä tekstiä. Huomaan selvästi, että haluan kirjoittaa tämän, mutta voisin olla haluamattakin ja lopettaa kirjoittamisen. Peliriippuvainen ei koe näin. Jalat vain vievät hänet pelaamaan ja hän pyrkii rakentelemaan itselleen ulkoisia esteitä. 

Meditaatio ja rukoilu voivat vähentää jännitystä ja olla teitä itsetuntemuksen lisäämiseen. Ne voivat avata mielen syvyydet ihmiselle itselleen, jolloin monet asiat saavat uuden hahmon. Se mikä ennen oli suuri ja mahdoton voitettava voi nyt vaikuttaa naurettavan pieneltä. Keskeistä on kohdata oma syyllisyytensä. Tämä tulee usein esille riippuvuukisista eroon päästessä. Henkilö saattaa esimerkiksi pelätä, että hänet tuomitaan, eikä hoito ole mahdollista kuin ymmärtävällä asenteella. Olisi hienoa ajatella, että uskonnollisessa kokemuksessa ihmisen äärettömän tiedostamattoman rakenne muuttuu kertaheitolla.