Markku Suokonaution kasteita koskeva uutisointi on ollut merkillistä. Esimerkiksi Kotimaa-lehti antaa ymmärtää, ettei hän kasta lapsia "Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen", vaikka hän selvästi lausuu nämä sanat sanojen "Elävän Jumalan, Luojan, Lunastajan ja Pyhittäjän nimeen" jälkeen. Kyse ei ole siis siitä, että kaavasta puuttuisi jotain, vaan siitä, että siihen on lisätty uusia termejä. Itse en voi ymmärtää, miksi asiasta tulee edes keskustella. Suokonautio ihmettelee aivan aiheellisesti sanamuodoista noussutta kiistaa. Kasteen pätevyys ei vain yksinkertaisesti voi olla kiinni sanamuodosta, joita kristinuskossa on aina riittänyt joka lähtöön. Asiaa tulisikin tutkia aivan toisesta näkökulmasta. Millaista valtaa kirkot harjoittavat puuttuessaan ihmisten tarpeeseen elää uskontoa ja kristillisyyttä, joka antaa heidän elämälleen merkityksen? Millaista kuvaa Jumalasta kirkko viestittää puuttuessaan kielteisesti aitoon uskonnonharjoittamiseen? Eikö Ääretön lopulta ilmene äärettömällä tavalla? Voiko meidän sanojemme fyysisellä - korvin kuultavalla - pintamuodolla olla tällöin merkitystä? Pysymmekö lopulta edes Vuorisaarnan opissa vahtiessamme toistemme kastesanoja? Minusta Suokonaution sanat olivat kauniit ja sopivat kasteeseen mitä parhaiten. Merkitystä ei ole sillä, että ne ovat uudenlaiset, eikä sillä, ettei kukaan piispa ole armeijansa avulla niitä vielä missään kirkolliskokouksessa hyväksynyt. Suokonautio ei pelkästään kasta, vaan selvästi myös pyhittää lapsen tavalla, miten kristityn tulisi pyhittää koko todellisuus.