torstai, 17. helmikuu 2011

Neuroosi ja kuolema

Vaikka olen kirjoittanut mielenrauhasta ja pyrkinyt tekemäänkin asian hyväksi jotain, kuolemanpelko valtaa joskus minutkin. Uskoisin, että kaikki elävät olennot pelkäävät kuolemaa tai ainakin suurin osa nisäkkäistä tuntee tämän tunteen. Klassinen esimerkkihän kertoo norsuista, jotka matkaavat kuolemaan johonkin tiettyyn paikkaan. Oli se sitten totta tai ei, se on ainakin mahdollista.

Eläimet ratkaisevat kuolemanpelkonsa lisääntymisen kautta, eikä olekaan ehkä sattumaa, että suden ulvonta öisen kuun valossa on yhtäaikaa sekä kauhistuttava, että lajia säilyttävä. Mutta se on myös epätoivoinen, mutta ehkä tuloksekaskin yritys taistella kuolemaa vastaan. Kaikki elollinen taistelee kuolemaa vastaan lisääntymällä. Yksittäiset elolliset olennot ovat vain Elämän pelinappuloita - näin hegeliläisesti ilmaistuna.

Ihminen vaikuttaa kuitenkin eroavan jollakin tavalla muista eläimistä, sillä ihminen ei pelkästään jatka sukua vaan ihmiselle seksuaalisuus näyttää olevan myös ajanvietettä. Toivottavasti hyvää sellaista. Seksuaalisuus ihastumisineen, kaipauksineen ja haaveiluineen kuitenkin vie ajatukset pois kuolemasta - yksittäisen elollisen olennon ajallisesta rajallisuudesta. Seksuaalisuus saattaa siis muuttua neuroosiksi kuolemanpelon edessä. Ajatus kuolemasta voi olla niin hirvittävä, että ihminen tekee mitä tahansa paetakseen sitä. Neuroosi, järjettömyys ja epätodellinen turhuus on käsillä. Kierkegaardilaisittain ajateltuna ihminen pakenee kuolemaa esteettiseen elämään. Tuloksena on vuodet ja realiteetit kadottava epätodellisuus - Neuroosi.

Ihminen on aina paennut kuolemaa orgioihin. Suomalaiset ovat viettäneet Ukon-vakkaansa ja kreikkalaiset Dionysoksen juhlaansa. Siellä missä kuolema on selvimmin läsnä, siellä on ankarimmat bileet. Periaatteessa. Nyt kuolema kuitenkin piiloutuu ja tämä tuntemattomaksi tekeminen - tabuistaminen ja asian vierestä puhuminen - lisää epäselvää pelontunnetta. Se estää kunnollisen vastauksen etsimisen - juhlinta on vain puolittaista - jos sitäkään, eikä kukaan tunnu edes tietävän miksi juhlitaan. Neuroottinen kaksinaismoralisti piiloutuu kuoleman ajatukselta fantasioihinsa ja  tuomitsee orgiat. Hän juhlii vain puolittaisesti, koska hän ei tiedä miksi ylipäätään juhlitaan, Kuolemanpelkoa voi paeta myös työhön - ja vaikka turhaankin sellaiseen.

Väittäisinkin heideggerilaisittain, että aito teko on mahdollinen vain kuolemankauhun edessä. Kaikki muut teot ovat eksistentiaalisesti merkityksettömiä - epäaitoa ja turhaa. Ja kun kuolema piilotetaan ei ole ihme, että elämä tuntuu "merkityksettömaltä" tylsistä juhlista huolimatta.

Kuolemanpelko on siis Elämän ominaisuus - se antaa tarkoituksen jokaiselle teolle. Kreikkalaiset ylistivät ihmistä ja korottivat ihmisen jumalten yläpuolelle kuolevaisuutensa vuoksi. Vain ihminen voi olla ylpeä todellisesta sankarillisuudestaan. Parhaimmillaan ihminen katsoo kuolemaansa silmästä silmään, tunnustaa realiteetit ja Elää sankarillisesti niin pitkään kuin mahdollista. Kreikkalaisille ihminen on jumalia suurempi sankari. Mutta miksi ihmiset sitten eivät ilmaise sankaruuttaan, vaan pakenevat Neuroosiin?

Usko on elämistä kuoleman edessä. Usko antaa nähdä "olemattoman perustan, josta tarkastella kuolemaa silmästä silmään". Usko saa huutamaan kuoleman edessä, mutta se hiljentää Elämän ja jokaisen elävän edessä. Elämä jatkuvana muutoksena - syntymän ja kuoleman vaihteluna paljastaa uskovalle merkityksettömyyden. Yksikään teko ei ole merkityksellinen jos sitä ei tehdä kuolemanpelossa. "Toimi aina niin, että toimiessasi muistat kaiken elämän rajallisuuden". Usko on tekojen tarkoituksen säilyttämistä, säpsähtämistä Elämän edessä, sen arvokkuudesta pelästymistä ja tämän vuoksi se on kuoleman muistamista. Vain kuoleman jatkuvasti muistava nöyrtyy kaiken elämän edessä. Miksi minä ansaitsisin maailmani? Elämä on niin itsekäs itseään kohtaan, että minun pitää kestää tuntemattoman olemattomuuden pelko itseni ja kaiken ja kaikkien kohdalla ja muistaa se jatkuvasti. Usko on lujuutta - murheellisuutta kuoleman ja Elämän edessä. Tämä murheellisuus on kuitenkin jo voittanut kuoleman, sillä asiaa murehtiva on jo irti itse asiasta.

Elämä kokonaisuutena on sitkeä. Elämää syntyy kaikkialle, missä se vähänkin on mahdollista. Sen mahdollisuus on kaikkialla. Elämä syntyy kivisille planeetoille itsestään tyhjästä ja Elämä matkaa halki jäisen avaruuden kuin aikaa ei olisi. Se nauraa kuolemalle. Se osoittaa, että kuollut on harhaa. Elämä on voimakas. Elämänmittainen murheellisuus kuoleman edessä on järkähtämätöntä. Se on sankarillista. Se on merkityksellistä.

Elämän ja kuoleman suhde on dialektinen - samalla kun Elämä kokonaisuutena voittaa kuoleman, se hyväksyy sen osiensa kohdalla, koska se voittaa sen kokonaan. 

lauantai, 25. joulukuu 2010

Hallinta ja vapaus

 

Politiikka ja toiminta

Uskonto/ kirkko

Tiede

Hallinnantavoittelu

Hallinta esim. pelon avulla. Hallinta hallinnan kohteen omien tunteiden ja ajatusten avulla.

Magia

kirkolliskokoukset

Renessanssipaavit

myöhäinen Martin Luther

Noitavainot

Kuninkaan hallitsemat kirkot

Terrorismi

Yhteiskuntasuunnittelu

Sotateknologia

Tekniikka luonnon hallitsemiseksi

Propaganda ja mainokset

Tavarantuotanto

Vapaudentavoittelu

Vapaus sisäisenä vapautumisena sisäistetyistä ulkoisista pakoista.

Jeesus

Keskiajan mystikkokriitikot

apofaattinen mystiikka

meditaatio

varhainen Martin Luther

New Model Army ja Levellers

Martin Luther King

Totuudentavoittelu

Taulukon lähtökohta on kuvata joitakin uskonnon ja tieteen alueelle sijoitettavia ilmiöitä ristiintaulukoimalla ne vapaudentavoittelun ja hallinnantavoittelun näkökulmasta. Ideana on, että sekä uskonnon että tieteen alueella esiintyy sekä hallinnantavoittelua että vapaudentavoittelua. Vapaus ymmärretään tässä sekä sisäiseksi että ulkoiseksi vapaudeksi yhtäaikaa. Vapaus on vapautta niistä psyykkisistä tekijöistä (tunteet ja ajatukset), jotka sitovat ihmisen tiettyyn järjestelmään. Hallinnantavoittelu puolestaan on pyrkimystä opettaa ihmisille tiettyjä psyykkisiä prosesseja, joiden avulla heidät saadaan toimimaan ja elämään hallitsija tahdon mukaan. Ilmiöt ovat myös luonteeltaan poliittisia pääasiassa siten, että vapaudentavoittelu sijoittuu useimmiten poliittista johtajuutta vastaan tai poliittiseksi marginaali-ilmiöksi. Se useimmiten myös menettää vapaudentavoittelun ihanteensa saavuttaessaan poliittisen johtajuuden. Tästä hyvä esimerkki on Martin Luther.

Ristiintaulukoinnista puuttuu kuitenkin vielä ns. kolmas ulottuvuus eli ajatus siitä, että joillakin yksittäisillä ilmiöillä voi olla vapautta lisääviä piirteitä tai ainakin mahdollisuus siihen vaikka ne pääasiassa ovat hallinnantavoittelun ilmiöitä. Ristiintaulukoinnin ongelma on myös se että erityisesti vapaudentavoittelun ilmiöt ovat luonteeltaan itsenäisiä, vaikka ne periaatteessa voisivatkin liittoutua keskenään. Vapaudentavoittelu eristää ajattelutavan ja toimintatavan helposti erilleen muista toimintatavoista. Se elää tästä erillisyydestään ja laimenee helposti liittoutuessaan jonkin toisen vapautta tavoittelevan ajattelutavan kanssa. Hallinnantavoittelun alueella liittoutuminen on mielekkäämpää, sillä yhteinen toiminta parantaa mahdollisuuksia hallintaan. Tämän vuoksi hallitsijat ovat usein pyrkineet liittoutumaan esimerkiksi kirkon johdon tai tiedemiesten kanssa. Toiminta on hyödyttänyt heitä kaikkia. Loppujen lopuksi taistelu vapaudesta on kuitenkin taistelua ihmisten sieluista mikä näin ollen jättää aina mahdollisuuden saavuttaa vapautuminen järjestelmästä mielenhallinnan avulla. Vapaus edellyttää siis hallintaa - mielenhallintaa, jossa ihminen luopuu ulkoisilta johtajilta oppimista ajattelutavoistaan ja hallitsee itse ajatuksiaan. Tämä vaatii harjoitusta, jossa erityisesti meditaatiota harrastavat munkit ovat olleet mestareita. Vapaudentavoittelu on heissä johtanut useimmiten vallitsevan poliittisen, uskonnollisen ja/tai taloudellisen johdon kriittiseen arviointiin. 

Tieteellinen tutkimus on sikäli vapauden tavoittelua, että se paljastaa osan niistä virheistä, joihin ihmisen ajattelu syyllistyy uskoessaan kaiken sen mitä hallitseva eliitti haluaa ihmisille opettaa. Tieteeltä puuttuu kuitenkin kyky hallita ihmisen tunteita tavalla, joka lisäisi vapautumista ulkoisesti aiheutetuista, mutta sisäistetyistä peloista ja siltä puuttuu myös selkeä vapautta tavoitteleva ideologia. Pahimmillaan se on siis vain teknistä tiedonmuodostusta, joka ei enää lisää vapautta vaan antaa lisävälineitä ihmisten ja luonnon hallitsemiseksi. Näin näyttää osittain käyneen nykyisessä talouspoliittisessa järjestelmässä. Tiede on entistä enemmän muodostumassa taloudellisen hallinnan välineeksi ja luopumassa tiedon vapauttavasta vaikutuksesta. Tämän vuoksi vapaudentavoittelu voi korostua uskonnollisella alueella, mikä voi olla syy terrorismiin ja/tai marttyyrikulttiin. Terrorismi sinänsä on hallinnantavoittelua, mutta sen syvin motiivi saattaa olla myös vapaudentavoittelu. Se ei kuitenkaan pyri vain vapautumaan, vaan sen lisäksi myös uudeksi herraksi - pelon herraksi. Lopulta kaikki hallinnantavoittelu pohjautuu ihmisen sisäiseen kuolemanpelkoon ja vetoaa siihen. Tämän vuoksi hallinnantavoittelun kannalta kaikki sellaiset ideologiat ovat vaarallisia, joissa esitetään, että kuoleman jälkeinen elämä on maallista onnellisempaa. Ihmistä voi lopulta hallita vain pelottelemalla häntä kuolemalla - jos tämä mahdollisuus vesitetään kuolemaa vähättelevällä ideologialla hallinnalla ei ole mistä ponnistaa. Ajatukseen kuoleman jälkeisen elämän ihanuudesta sisältyy kuitenkin vielä pelko kuolemasta, sillä elämän kuoleman jälkeen on nimenomaan "oltava onnellista tai ainakin neutraalia", jotta pelko häviää. Tähän voidaan myös vedota tavoiteltaessa hallintaa, kuten terroristeja värväävät tekevät. Tämän vuoksi kuolemanjälkeisen tilan jättäminen yksin Jumalan päätettäväksi on paras mahdollisuus. Se vapauttaa ihmisen tästä maailmasta, mutta ei jätä mahdollisuutta hallita ihmistä uskonnonkaan kautta.

lauantai, 18. joulukuu 2010

Onko joulupukki olemassa?

Taas alkaa olla aika pohtia jouluun liittyviä filosofisia kysymyksiä. YLE:n uutisten mukaan joulupukki - tuo vanha partaveijari - on taas hukkua kirjeisiin ja tietenkin kiireeseen. Näin uskovat ainakin perheen pienimmät, mutta vanhentuessaan lähes kaikki "ymmärtävät" ettei joulupukkia ole "oikeasti" olemassa. Näkökulman vaihdos on mielenkiintoinen. Onko todella eroa, että jokin on olemassa oikeasti tai vain leikisti? Eikö kaikki olemassaolo ole ihan sitä samaa olemassaoloa - kyllä tai ei - raaka peli.

Toivottavasti kinkku ei ole jäänyt raa'aksi, sillä joulupukki voi todella olla olemassa ihan oikeasti. Joulupukkejahan on itse asiassa monta ja osan heistä voi nähdä jouluna tai jo ennenkin joulua missä vain... Itse muistan kun näin joskus lapsena pukin ajavan sateessa jouluaaton iltana polkupyörällä erästä valtaväylää pitkin. Pyöräily vaikutti raskaalta, mutta siinä hän oli - joulupukki.

Tietenkin joku älyniekka voisi sanoa, etteivät nämä ole oikeita joulupukkeja vaan vain "leikkijoulupukkeja", mutta minusta tämä ei ole perusteltua. Joulupukki on aivan oikea joulupukki kun henkilö saa joulupukin roolin tehtäväkseen. Samalla tavalla meillä on muitakin oikeita roolin kantajia - ihka aitoja poliiseja, lääkäreitä ja palomiehiä. Jokaisen rooliin kuuluu tietty asu ja tehtävä. Älyniekka voisi tietenkin jatkaa, etteivät nämä roolit ole mitenkään todellisia, mutta tätäkään en hyväksy. Roolit muokkaavat ihmistä ja hänen aivojaan juuri tietynlaisiksi. Poliisi ei pääse eroon poliisiudestaan vapaa-ajalla, eikä lääkäri pääse eroon lääkäriydestään, sillä heidän aivonsa ovat muokkautuneet poliisin ja lääkärin aivoiksi. He eivät vain "vedä jotain roolia", vaan ovat nämä roolinsa. Sama pätee myös joulupukkiin. Joulupukki on siis aineellisella tasolla manifestoituva kulttuurinen rooli.

No, onko se oikea joulupukki sitten olemassa - joulupukkien joulupukki? Ehkä. Mielestäni meillä ei ole mitään syytä väheksyä perheen pienimpien uskoa häneen. On tietenkin selvää, ettei satujoulupukkia ole olemassa, kuten ei ole mitään muutakaan satuhahmoa tai satu-x:ää. Tämähän on analyyttinen totuus - satuolennot määritellään realisesti olemassaolemattomiksi. Tästä huolimatta Korvatunturin aito oikea Joulupukki voi olla olemassa. Ainakin jos uskomme metafyysisiä realisteja, joiden mukaan ominaisuudet kuten "joulupukkius" ovat realisesti olemassa jossakin mahdollisessa maailmassa. Ei ole siis mitenkään poissuljettua, että todellinen joulupukki on olemassa. Jossakin mahdollisessa maailmassa miljardien valovuosien päässä, ehkä toisessa universumissa asuu oikean Korvatunturin ihka oikea joulupukki. Hän ei kuitenkaan ole satujoulupukki, sillä tällaista ei määritelmän mukaankaan ole olemassa.

keskiviikko, 15. joulukuu 2010

Seppo Sajama: uskonnollinen kokemus

Seppo Sajama kirjoittaa uskonnollisesta kokemuksesta samassa Tampereen yliopiston Acta Philosophica Tamperensia I:ssa kuin Heikki Kirjavainen. Sajaman artikkeli on kaikenkaikkiaan helpommin ymmärrettävissä ja tämän vuoksi Sajama tulee myös selkeämmin "johonkin tulokseen" kuin Kirjavainen.

Sajama käsittelee artikkelissaan "Uskonnollisten kokemusten noettinen laatu" kysymystä siitä, mitä William James olisi voinut tarkoittaa uskonnollisten kokemusten "noettisella laadulla". Yksinkertaistetusti Sajama määrittelee "noettisen laadun" uskonnollisen kokemuksen intentionaalisuudeksi eli kokemus viittaa johonkin itsensä ulkopuolella olevaan, mutta sen kohdetta ei tarvitse reaalisesti "olla olemassa". Willam James ei Sajaman mukaan lainkaan selittele noettisuuttaan, joten sen eksplikaatio on paikallaan.

 

Varieties%20Rel%20Experience.jpg

Sajama käsittelee noettisuutta Wayne Proudfootin pohjalta. Proudfootin tulkinnan mukaan "noettisuus" merkitsee "todentuntuisuutta". Hänen mukaansa sekä havaintokokemukset, että uskonnolliset kokemukset ovat samanlaisia "todentuntuisuudessaan". Havaintokokemuksen kohdalla tämä perustuisi oletettuun kausaalisuhteeseen ulkomaailman objektin ja kokemuksen välillä. Havaintokokemuksen noettisuus merkitsee siis uskoa kohteen olemassaoloon.

"X näyttää S:stä F:ltä" voidaan Proudfootin mukaan tulkita episteemisesti eli tieto-opillisesti, että S uskoo, että X on F. Tämä merkitsisi juuri kyseistä "noettisuutta". Proudfoot haluaa kuitenkin lisätä todentuntuiseen "noettisuuteen" vielä muitakin elementtejä. Ensinnäkin hänen mukaansa uskonnolliset kokemuksetkin sisältävät ajatuksen omasta alkuperästään. Ne eivät ole siis vain kokemuksia tyyliin: "satun nyt kokemaan tällaista" vaan "koen tällaista ja tämän syy on Jumala(tms.)". Havaintokokemuksista uskonnolliset kokemukset eroavat kuitenkin siinä, ettei niiden tarvitse "onnistua" kuten havaintokokemusten. Proudfootin näkemys sisältää siis erikoisen ajatuksen, jonka mukaan havaintokokemus "Näen X:n" onnistuu määritelmänomaisesti. Eli kun henkilö havaitsee jotain tämä jokin on olemassa myös objektiivisesti. Uskonnollisen kokemuksen kohdalla näin ei tarvitsisi olla.

Tämä onkin juuri se kohta, jota en Sajaman kirjoituksessa ymmärrä ja ehkä se on myös syy sille, että hän hylkää Proudfootin määritelmän "noettisuudesta". Miten ns. "harhat" selitetään, nehän eivät ole "onnistuneita" aistikokemuksia? Miten onnistuminen määritellään? Kuka on siis tuomari? Sajama viittaa siihen, että tiede voisi toimia tällaisena tuomarina, mutta ei tietenkään tarvitse sanoa, että epäilen sen mahdollisuuksia. Tämä tietenkin siitä syystä, ettei tieteellinen realismi ole selvittänyt itseään ainakaan vielä onnistuneesti läpi "filosofian viidakon". Proudfootin näkemyksen ongelmia voi etsiä myös ajatuksesta, jonka mukaan "uskonnollisen kokemuksen syy koetaan välttämättä yliluonnolliseksi". Viittaukset luonnollisuuteen koen ainakin itse aina hankaliksi ja ihmettelisinkin miksi uskonnollinen kokemus tulisi kokea yliluonnolliseksi tai edes Jumalan aiheuttamaksi. Kristitty saattaisi ajatella esim. niin, että kokiessaan uskonnollisen kokemuksen hänen aivonsa vain tuottavat tämän kokemuksen juuri niin mikä on mahdollisesti ja ehkä Jumalan suunnitelmassaan tarkoittamaa. Kristityn voisi katsoa siis vain toivovan, että olisi olemassa Jumala, joka on vastuussa jollakin tavalla siitä, että ihmisen on mahdollista kokea aivoillaan uskonnollisia kokemuksia.

il_fullxfull.80704641.jpg

Sajama lähteekin pohtimaan voisiko uskonnollinen kokemus olla jotakin esteettisen kokemuksen kaltaista. Se olisi edelleen intentionaalista eli mahdolliseen kohteeseen suuntautunutta, mutta "sanoinkuvaamatonta" kuten esteettiset ja monet muut kokemukset. Tämä on tietenkin hyvä lähtökohta sillä voidaan kysyä voiko ihmisellä olla muita kuin esteettisiä kokemuksia. Eikö esteettisyys ole kokemuksen olemuksellinen osa. Sajama päätyy lopulta siihen, että uskonnollinen kokemus on luonteeltaan intentionaalinen arvokokemus, joka antaa ihmiselle arvoinformaatiota. Tätä hän perustelee uskonnollisten kokemusten vaikuttavuudella. Tällaista kokemusta ei kuitenkaan voi ehkä kuvata sanoin, mutta taiteessa se voi olla mahdollista esteettisten ekstaasien kautta, josta Sajama mainitsee esimerkiksi Bachin sinfoniat.

lauantai, 4. joulukuu 2010

Uskonnollinen kieli, kokemus ja semantiikka

Heikki Kirjavainen kirjoittaa Tampereen Yliopiston julkaisemassa Acta Philosophica Tamperensia - sarjan ensimmäisessa numerossa uskonnollisen kielen semantiikasta. Tämä vaikeaselkoinen artikkeli Uskonnollinen kokemus semanttisena ongelmana on peruslähtökohdiltaan hyvin analyyttinen - Kirjavainen mainitsee muunmuassa tarskilaisen totuusehtonäkemyksen ja muutenkin artikkelissa siirrytään loogiselta portaalta toiselle tavalla, joka saa lukijan ihmettelemään, että miten mihinkin on päädytty. Yritän kuitenkin saada jotakin selkoa tästä artikkelista.

Ehkä on parasta "kääntää Kirjavainen ylösalaisin", kuten filosofian historiassa on monien filosofien kanssa menetelty ja katsoa ensin mihin hän päätyy. Kirjavainen päätyy näet mielenkiintoiseen näkemykseen uskonnollisesta kokemuksesta ja sitä kuvaavasta kielestä. Hänen loogistyyppisten pohdintojensa jälkeen:

"lauseen merkitys ja totuus näyttävät kietoutuvan yhteen siten, ettei uskonnollisen kokemusilmauksen (esim. "Tunnen Jumalan läsnäolon") totuutta voi irrottaa siitä mahdollisesta maailmasta, joka yhdistää sisäisen kokemusmaailman eli kvaliteettien maailman ja ulkoisen olioiden maailman kokemisen".   

negev-hebrew.gif

 

Taustalla on siis mahdollisten maailmojen semantiikka. Tämä on nykyanalyyttisessa filosofiassa myös ontologista tai metafyysista tarkastelua siinä mielessä, että mikäli jokin on mahdollista, eli jokin lause on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa, jotkin filosofit ovat ajatelleet, että jossakin todella on kyseisenlainen maailma. Kirjavainen ei puhu tällaisesta vaan jättää selvästi lukijan lisäharkinnalle tilaa ja ikäänkuin pyytää lukijaa tekemään omat johtopäätöksensä sen jälkeen kun looginen tarkastelu on viety loppuun.

Kirjavainen itse tulee siihen tulokseen, ettei mahdollisen maailman (...siis Jumalan maailman...) ja meidän maailmamme ontologisen suhteen tai palautuvuuden pohtiminen ole vain älyllinen tai semanttinen kysymys vaan sen voi ratkaista myös "uskonnollisen kokemuksen kokeminen".

 

Uskonnollisten kokemusten kielellisestä kuvaamisesta

Kirjavaisen loogis-semanttinen tarkastelu lähtee liikkeelle kahden kielen vertailusta. Oletetaan kielet L1 ja L2 seuraavasti:

L1: tällä kielellä voi kuvata tavallisia objekteja

L2: tällä kielellä voi kuvata omia kokemuksia esimerkiksi toisista henkilöistä

Kielen L2 termit ja merkitykset saavat merkityksen kieltä käyttävän henkilö a:n kokemusmaailmasta. Näin ollen siis kielen L2 merkitykset ovat internaalisia suhteessa a:n kokemuksiin. Kielen L2 kohdalla Kirjavainen haluaa kysyä miten siinä kuvataan esimerkiksi toista henkilöä b? Kielessä L1 henkilö b kuvattaisiin vain objektina. Kieli L2 sensijaan kuvaisi jotakin enemmän mitä voidaan ilmaista kielessä L1 eli julkisessa objektikielessä. Kieli L2 on siis narratiivinen, eikä sen ilmausten merkitys ole ilmaistavissa vain objektikielellä L1. Keskeinen kysymys nyt sitten on voidaanko kielen L2 ilmaisut semanttisella tasolla ilmaista jollain kielen L1 ilmauksella? Voidaanko siis kielen L2 intentionaalinen "uskonnollinen" objekti identifioida samaksi kuin jokin kielen L1 intentionaalinen objekti? Kirjavainen ei asiaa käsittele, mutta itselleni tuli mieleen että tämänkaltainen ongelma piilee esimerkiksi mielenfilosofian "kielten" eroissa. Tässä yhteydessä voitaisiin käsitellä esimerkiksi aivoja kuvaavan tieteellisen objektikielen L1 suhdetta henkilön kokemusmaailman kieleen L2.

Seuraavaksi Kirjavainen lähtee käsittelemään uskonnollisen kokemuksen esimerkkitilannetta Jobin kirjasta, jossa Job "oivaltaa", että hän on tekemisissä Jumalan kanssa, joka puhuttelee merta ja jota meri tottelee. Kirjavaisen mukaan tällainen kokemus ja siihen liittyvä semantiikka rakentuu kielen L2 kaltaisesta toista persoonaa koskevasta kielestä ja lisäksi jostakin muusta semantiikasta, joka on sekoittunut kieleen L2. 

 

2526003897_b921f8c6c0_o.jpg

Uskonnollisen kielen - kuten Raamatun tulkinnan - kohdalla on usein kysymys siitä, tulkitaanko sitä kirjaimellisesti vai metaforisesti eli vertauskuvallisesti. Kirjavaisen mukaan kyse näiden kielellisten semantiikkojen kohdalla on siitä, että ilmaisun kirjaimellisuus tai metaforisuus on sidoksissa siihen kieleen, jossa sitä käytetään. Näin ollen mikä tahansa ilmaisu saattaa olla metaforinen kielessä L2, mutta kirjaimellinen kielessä L1. Kielen L2 on kuitenkin Kirjavaisen mukaan oltava ainakin osittain kirjaimellinen, sillä L2:sen täydellinen metaforisuus johtaisi kaikkien kielten metaforisuuteen, sillä niillä on sama juurilause (tässä on huomautettava asiasta, jota olen pyrkinyt välttämään: Kirjavainen erottaa jatkuvasti toisistaan kielet sen mukaan onko kyseessä ensimmäisen, toisen vai kolmannen persoonan näkökulmaa kuvaava ilmaus.)

Sama ilmaus voi nyt olla yhtäaikaa semantiikaltaan sekä kirjaimellinen, että metaforinen. Tämä on Kirjavaisen artikkelin kannalta merkittävää, sillä nyt voidaan kysyä eikö uskonnollinen kieli ole juuri tällaista:

"Tämä on hämmentävää. Ikään kuin olisimme samanlaisessa tilanteessa kuin jos sanoisimme, että kirjaimellinen totuus "Aurinko paistaa nyt ulkona" pitäisikin ymmärtää yhtäkkiä metaforana"

Keskeistä Kirjavaisen argumentin kannalta on, että aktuaalista maailmaa koskevat metaforatotuudet eivät useinkaan ole kirjaimellisesti tosia. Esimerkiksi lause: "Ihminen on ihmiselle susi" voi olla metaforatotuus olematta kuitenkaan kirjaimellinen totuus. Näin ollen uskonnollinen ilmaisukaan ei voisi olla aktuaalista maailmaa koskeva kirjaimellinen totuus realimaailmakielessä L1, mikäli se on metaforatotuus persoonakielessä L2. Jos tässä tilanteessa haluaisimme pitää uskonnollista ilmaisua kirjaimellisesti totena sen tulisi olla sellainen jollain sellaisella tavalla, joka ylittää kielen L1 kirjaimellisuuden. Päädytään siis ihmettelemään onko lause: "Aurinko paistaa nyt ulkona" myös metafora.

Kirjaimellisen ja metaforisen erottaminen toisistaan vaatii nyt sitten taakseen metaforateoreettisen vertailun mahdollisten maailmojen semantiikan avulla. Tämä vertailu voi nyt sitten mahdollistaa uskonnollisten kokemusmetaforien realistisuuden. Tästä päästään sitten alussa esittämääni lainaukseen.

Kirjavaisen artikkeli on mielenkiintoinen siksi, että hän tarkastelee kysymystä kielen semantiikasta yleisellä tasolla ja katsoo millaisiin tilanteisiin se voi johtaa uskonnollisten ilmausten kohdalla. Kirjavaisen artikkeli on kuitenkin vaikeaselkoinen ja yritin tässä päästä selville vain sen perusrakenteesta. Artikkeli herättää kuitenkin Raamatun tulkinnan kannalta mielenkiintoisen kysymyksen: "Mitä on kirjaimellinen tulkinta ja onko sellaista lainkaan olemassa?". Kirjaimellisen tulkinnan harrastajien tulisi siis olla toisiinsa kytkeytyneitä jollakin sellaisella tavalla, jonka avulla he pystyvät varmistumaan siitä, että jokainen on tekemisissä samanlaisen kirjaimellisuuden kanssa. Ehkä meillä ei ole tämän vuoksi kirjaimellisuutta missään muuallakaan, vaan kyse on vain Kirjavaisen sanoin: "peleistä". Kirjavaisen artikkeli onkin kuin vaikeutettua myöhäis-Wittgensteinia.