Augustinuksen toteamus "Mennyttä ei enää ole, tulevaisuutta ei vielä ole ja nykyhetki on vain häviävän pieni hetki menneisyyden ja tulevaisuuden välissä" herättää kysymyksen "Mitä aika on?". Augustinus on varmasti oikeassa ja siksi hän ja esimerkiksi Immanuel Kant ja Edmund Husserl määrittelivät ajan ihmisestä käsin. Heille aika on jotakin inhimillistä. Menneisyys on muistamista ja muistoihin vertaamista, tulevaisuus toiveita ja suunnitelmia ja nykyhetki jotakin häviävää näiden välissä - ikäänkuin katoava vertailupiste. Aikatietoisuuden ulkopuolella ajalla ei ole merkitystä. Sammuttamalla sen ihminen karkottaa itsensä ajasta ja kiireestä, sillä hän on itse ajan ulkopuolella muistelemassa muistojaan ja suunnittelemassa aikomuksiaan ja odottamassa odotuksiaan. Nykyfysiikkakin on luopunut absoluuttisen ajan ajatuksesta eli ajasta maailman ominaisuutena. Ja mitä aika voisi ikinä olla materian maailmassa? Siinä on luovuttu monesta muustakin arkikokemukseen kuuluvasta asiasta ja päädytty käsityksiin, jotka eivät sovi maailmaan. Valonnopeuteen kiihdytettäessä valonsäde näyttää edelleen ratsastavan yhtä sinnikkäästi kuin ennenkin. Miten? Aika on muuttunut. Aika on suhteellista. Maailmaan upotessamme, meistä tulee ajattelemattomuuden vankeja. Me suorastaan ryvemme maailmassa ja "itsessämme" eli ajassa. Sukeltaessamme lopulta näiden läpi pohjaan asti ja puhdistuttuamme voimme huomata, että tietoisuuden syvänteestä löytyy vilpittömään iloon herättävä tuki- ja vertailupiste, josta käsin kaikki on lohduttavan suhteellista. Huomenna en voi tehdä mitään, vain nyt.