Pauliina Kainulainen on kirjoittanut muutama vuosi sitten mielenkiintoisen väitöskirjan ekoteologiasta. Väitöksen nimi "Maan viisaus: Ivone Gibaran ekofeministinen käsitys tietämisestä ja teologiasta" kertoo jo, että kyse on paljon muustakin kuin vain luonnonsuojelusta. Kyse ei ole edes radikaalista globaalista luonnonsuojelusta vaan paljon muustakin. Jostakin paljon lähemmästä.
Itse lähdin pohtimaan asiaa siitä näkökulmasta, että miksi sanaa "viisaus" ei juuri enää käytetä? En ole aikoihin kuullut kenenkään puhuvan viisaudesta tai edes haukkuneen kenenkään viisauden puutetta. Eivät edes filosofit enää juuri puhu aiheesta. Ekoteologian näkökulmasta kyse on nihilismistä - me olemme kadottaneet uskomme mihinkään hyvään ja kauniiseen. Me olemme niin syvästi nykyajalle tyypillisen luonnon hyväksikäytön uhreja, ettemme edes uskalla haastaa itseämme puhumalla viisaudesta. Voimme korkeintaan nauraa sille, eli käyttää itsemme suojana yhtä perinteisimmistä suojakeinoista.
Pauliina Kainulainen siis tietää, että hän tuskin saa juuri ihailijoita akateemisten radikaalien ryhmän ulkopuolelta. Itse huomasin tämän seikan myös toista kautta. Muutama vuosi sitten olin ostamassa kirjoja lakkautettavan kirjaston poistomyynnissä. Tulin myöhään joten lähes kaikki oli jo ostettu. Kenellekään ei ollut kuitenkaan kelvannut Henryk Skolimovskin teos "Ekofilosofia", jossa hän käsittelee ekofilosofisia kysymyksiä hyvin samankaltaisesti kuin Kainulainen väitöskirjassaan.
Ekoteologia on monitieteinen projekti. Se ei ole siis vain teologiaa. Se on yhtä hyvin filosofiaa, biologiaa, metsäntutkimusta, sosiologiaa ja ainakin joillekin myös feminismiä. Painotukset ovat tietenkin erilaisia - ajasta, paikasta ja tilanteesta riippuen.
Skolimovskin mukaan eurooppalainen kulttuuri on valistuksesta lähtien erottanut tiedon ja arvot toisistaan tuhoisalla tavalla. Tieto on alettu käsittää arvoista erillisinä faktoina, mikä on johtanut nihilismiin. Yhtäkkiä arvot ovat vain tunnetta ja "järjen" ulkopuolella. Kainulainen puolestaan käsittelee näkemystä, jonka mukaan jo kristinuskosta löytyy luonnon alistamiseen liittyviä piirteitä. Hän viittaa erityisesti historioitsija Lynn Whiten 1960-luvulla esittämään väitteeseen, jonka mukaan erityisesti kristinusko on vaikuttanut siihen, että eurooppalainen tiede on johtanut luonnon riistoon. Osittain tämä saattaa pitää paikkaansa, mutta on tietenkin huomattava, että luonnon riistämistä tapahtui Euroopassa jo paljon ennen kristinuskoakin. Yleinen kulttuurien kehitys vain edellytti luonnon hyväksikäyttöä. Lopulta tämä ryöstäytyi käsistä kunnes sitten viimein ihmiset ovat "puilla paljailla".
Molemmat, sekä Skolimovski, että Kainulainen katsovat, että nykytilanteesta ei selvitä muulla kuin ihmisten ajattelutapojen eli kulttuurin muutoksella. Ekospiritualistinen muutos ei tapahdu hetkessä. Siihen eivät auta edes kirjat tai opetus, vaan nähdäkseni muutos tapahtuu vain pakon sanelemien ehtojen kautta. Kun luonnonvarat on kulutettu loppuun ihminen on uuden pakon edessä: hän ei voi enää ajatella samoin kuin ennen, hän ei voi enää kokea todellisuutta samoin kuin ennen. Tällöin myös hänen arvonsa muuttuvat, eikä hän enää koe aikaisemmin arvostamiaan asioita arvokkaina. Arvoja ei vain yksinkertaisesti valita rationaalisesti. Muutoksen jälkeen yhtäkkiä kaikki mikä oli arvokasta, onkin arvotonta. Kuten uuden ajan alussa - yhtäkkiä pyhäinjäännökset olivat menettäneet arvonsa.
Kainulainen ja Skolimovski alleviivaavat pyhittämistä ja molemmat katsovat, että luonto tulisi pyhittää uudestaan. Itse en pidä tätä realistisena vaihtoehtona. Ihminen pyhittää jotakin vain ehkä pakon edessä. Tällöinkin vain osa ihmisistä tekee sen. Vain osa pyhittää mitään silloinkaan kun se ratkaisisi elämän ja kuoleman kysymyksen. Monet yrittävät selvitä muilla keinoin, mutta aika tietenkin näyttää, että vain pyhittäminen - syvällinen ihmiskuvan muutos - voi ratkaista kysymyksen suhteestamme luontoon ja itseemme. Pyhittäminen tuo mukanaan kuitenkin uusia ongelmia, kuten suhteemme muihin. Emme enää tule toimeen muiden kanssa, sillä he kokevat kaiken fundamentaalisti eri tavalla. Ja jokainen todellisuussuhde on ongelmallinen - lähtökohtaisesti niin kauan, että uusi Jerusalem on laskeutunut taivaasta. Historia vaikuttaa olevan näiden suhteiden muuttamista senhetkisten vaatimusten mukaan. Ekoteologian ja ekofilosofiankin ongelma siis on, ettei ihminen saavuta pelastusvarmuuttaan edes luontoa suojelemalla. Ei vaikka hän itse sen vuoksi eläisi onnellisempana.
Ekoteologian saavutukset ovat kuitenkin suuria, sillä se pystyy löytämään "viisaudelle" jonkin uuden paikan ja tehtävän. Viisaushan ei tule toimeen yksinään - se tarvitsee funktion. Ekoteologia, kuten Skolimowskin ekofilosofiakin tarjoaa uutta tietokäsitystä - arvojen liittamistä tietoon. Ekofilosofia ja ekoteologia painottaa, että pyhyys ja tieto on liitettävä toisiinsa uudestaan. Molemmat tulevatkin lähelle mystiikkaa ja esittävät mystiikan - rakkauden sakramentin - keinona päästä eroon ekologisista ongelmista.
Protestanttisen mystikon Jacob Böhmen mukaan Jumalassa on kaksi puolta - hyvä ja paha - ja ihmisen on valittava näistä toinen. Monet muut puhuvat siitä, että yhtä hyvin mystisten kokemusten taustalla voi olla Jumala kuin Paholainenkin. Luther puolestaan pelkäsi jo sitäkin, että joskus näkisi enkelin. Mystiikka ei siis ole mikään ratkaisu. Ei riitä, että alamme pyhitellä kaikkea, sillä kaikessa voi edelleen olla valkea ja musta puolensa. Kyse on valinnasta, kaikilla tasoilla. Minä valitsen miten suhtaudun luontoon, joka hetki ja jokaisella teollani. Keskeistä olisikin tajuta, etten suhtaudu valitsemallani tavalla vain luontoon vaan myös itseeni. Objekti ja subjekti ovat yllättävän lähellä toisiaan. Pyhittämättä jätettyä objektia vastaa aina jokin minussa, subjektissa, joka on jätetty pyhittämättä - ilman suurinta mahdollista arvoa. Miten siis toimin kun en anna suurinta mahdollista arvoa itselleni? Tuomitsen itseni Jerusalemin muurien ulkopuolelle.
