Rakkautta ei juurikaan nykyfilosofiassa käsitellä, vaikka filosofia määritellään viisauden tai totuuden rakastamiseksi. Tavallisesti rakkaudella tarkoitetaan ihastumista, mutta filosofiaan tämä ei tunnu sopivan. Emme sanoisi kovin hyväksi filosofiksi sellaista joka on menettänyt järkensä ihastuessaan totuuteen. Tämän vuoksi fysiologiset tai psykologiset selityksetkään tuskin käyvät laatuun pohtiessamme totuuden rakastamista.

Rakkaus on huolehtimista, välittämistä ja ikävöimistä. Samalla se on myös itsensä uhraamista toisen vapauden kunnioituksessa. Rakkaus ei siis ole perässä vikisevää roikkumista ja vaatimista, vaikka tuntuukin siltä, että osa filosofeista tätäkin harrastaa. Rakkaudessa jäädään aina yksin.

Mitä on siis viisaudesta huolehtiminen ja välittäminen? Outoa on, ettei nykyfilosofia juurikaan asiaa pohdi. Filosofiasta näyttää muodostuneen taistelutanner, jossa väittelijät vaikuttavat enemmän itserakkailta kuin rakastuneilta viisauteen tai totuuteen. Tämä ei kuitenkaan sulje pois filosofiaa. Hegelille filosofia on maailmanhistoriallisen hengen itserakkautta. Hän hylkää kokonaan filosofian ihmisen rakkautena totuuteen, sillä hän hylkää ihmisen.

Filosofia on totuudesta huolehtimista, sen parhaan ajattelemista, sen kunnioittamista omassa itsenäisessä vapaudessaan. Kuten emme koskaan opi täysin tuntemaan rakastamiamme läheisiä tai itseämme, myös totuutta rakastettaessa on lähdettävä siitä, ettemme voi koskaan saada sitä täydellisesti haltuun. Tietääkö totuus omaa parastaan? Onko totuus siis kuin pieni lapsi, jota on rakastettava isällisellä ohjauksella? Tämä vaikuttaa vähän erikoiselta analogialta, mutta jos se pitää paikkansa olemme käsittämättömien vaikeuksien edessä. Ehkä asia on näin - kun rakastamme totuutta muutamme sen joksikin, jota se ei itsessään ole. 

Baconille tieto on valtaa. Miten totuuden rakastaminen ja vallan tavoittelu totuuden avulla soveltuvat yhteen? Siellä missä on vallan tavoittelua ei ole suurta rakkautta.

Rakastaako totuus tai viisaus filosofia? Sekä myöntävä että kieltävä vastaus tuntuvat mahdollisilta. Miten totuus voisi rakastaa ketään? Mutta ihmisethän tavoittelevat rakkautta. Miksi filosofi ei toivoisi totuudelta vastarakkautta? Antiikin filosofien mukaan filosofia tuottaa suurinta mahdollista iloa. Eikö tämä ole merkki vastarakkaudesta? Totuus ei siis voisi olla myöskään "pieni lapsi", sillä pieni lapsi ei kykene vastarakkauteen.

Rakkaus on ristiriitaista. Ihminen taistelee oman itsensä ja rakkauden kohteen rajalla. Filosofia on myös ristiriitaista. Ihminen taistelee oman ajattelunsa ja objektin välissä, eikä tiedä lopulta mikä on mitäkin. Ainoa missä vastakohdat voivat yhdistyä on epäitsekäs rakkaus. Filosofin ja totuuden on molempien menetettävä itsensä rakkaudessa toisiinsa. Filosofista tulee viisas vasta sitten kun hän muuttuu inkarnoituneeksi totuudeksi. Filosofin on tuoksuttava totuudelta!

Totuus pärjää varmasti itsekseen, vaikka voikin ikävöidä ihmistä. Ihmisen on myös pärjättävä ilman totuutta ja jäätävä ikävöivään rakkauteensa. Vain itsensä kadottaneessa hiljaisuudessa ja mielenrauhassa filosofi voi hetkittäin kokea rakkaansa läsnäolon ja iloita suunnattomasti jälleennäkemisestä. Silloin totuus paljastaa hänelle kauhistuttavat lapsensa - totuudet joiden kohtaamista pyritään aina välttämään. Filosofin on pyydettävä nämäkin tanssiin kanssaan.