Myytin määritelmästä pitäisi lähteä liikkeelle. Monet määrittävät sen yksinkertaisesti saduksi tai valheeksi. Sekin käy minun näkökulmastani. Tällöin se tarkoittaisi, että saduilla on ratkaiseva merkitys elämämme kannalta, eivätkä myytit ole kadonneet mihinkään. Tämä määritelmä korostaa eroa sadun ja faktan välillä, mikä palautuu lopulta uskonnon ja tieteen eroksi. Tämä on kuitenkin harhaanjohtava yksinkertaistus. Ei ole olemassa mitään sellaista kuin "tiede" tai "uskonto", sillä näiksi nimitetyt käytännöt ja tulkinnat ovat niin moninaisia että meidän pitäisi lopettaa puhumasta niistä kokonaan. Tämän vuoksi "myytti" on määriteltävä jotenkin muuten. Minusta hedelmällisempi tapa on määritellä se niiden tunteiden ja arvostusten ilmaisuksi, joiden koemme olevan maailmankuvamme ytimessä. Myytti vapauttaa sielullista enegiaa luomalla jonkin kehyksen.

fantastic_four.jpg

Nykyaika ei siis ole tuhonnut myyttejä vaan elää niitä vähintään yhtä intensiivisesti kuin ennenkin. Tämä tuli mieleeni viimeksi elokuvien kohdalla. On merkillistä, että nykyinen länsimainen ihminen on erittäin maallistunut ja faktoihin tukeutuva, mutta tästä huolimatta mitä lennokkaimmat fantasiaelokuvat vaikuttavat täysin mielekkäiltä. En väitä, että kukaan pitäisi niitä totena mikäli tätä kysytään ihmisiltä suoraan ja verbaalisesti, mutta niiden suosio kertoo siitä, että myytit - StarWars, TaruSormustenHerrasta, Narnia, Hämähäkkimies, XFiles, Ihmeneloset, yms. - ovat elossa mitä merkittävimmällä tavalla. Ne "tiedetään" epätosiksi, mutta samalla ne koetaan mitä merkityksellisimmiksi. Sama tulee esiin TV-sarjojen kohdalla. Uudet alkavat taas vuoden vaihteen jälkeen ja niiden mainoksetkin jo pitävät sisällään klassisen myytin rakenteen. Erityisen keskeisiä teemoja näyttää olevan toden ja epätoden välisen suhteen pohdinta. Mikä on totta? Mikä on epätotta? Toinen teema on iänikuinen katastrofiteema, joka näyttää eräänlaiselta kuolemaprojektiolta. Toisaalta nämä kertovat meidän ajastamme. Instituutioiden tuhoutumisen postmoderni aika tuhoaa lopulta myös identiteetin. Mikään ei ole pysyvää. Tiede on mukana nykyajan myyteissä, mutta samalla ne kertovat ihmisen eksistenssistä. Tietämättömyydestä ne kertovat silloin, kun nykyihminen pitää itseään "vapautuneena" myyteistä. Myyttien ja satujen sijasta puhutaankin elokuvista ja sarjoista. Termi "myytti" vaikuttaakin epäaidolta ja ulkopuoliselta. Eläessään myyttiä ei ymmärretä myytiksi. 

lgfp1269legolas-and-gimli-lord-of-the-ri

Sankarimyytin tehtävä on samaistaa ihminen voittoisaan hahmoon ja luoda hänelle identiteetti, mutta sankari tarvitsee aina ylivoimaisen vihollisen. Tieteelliselle maailmankuvalle tämä on uskonto. Sen pitää olla mahtava vihollinen ja jos se ei ole sellainen, sankari ei ole sankari. Valo vastaan pimeys. Tieto vastaan valhe. Olennaista on käyttää termejä, joihin on ladattu tarpeeksi sielullista energiaa. Tieteellinen maailmankuva näyttää myyttien kyllästämältä ja se kuten myytit yleensäkin ruokkii itse itseään. Meillä on tietenkin lukematon määrä maallisia ja tieteellisiä myyttejä. Tiede ja maallinen elämänmeno elää niiden varassa aivan yhtä hyvin kuin uskonnollinenkin. Me tarvitsemme Kauniit ja rohkeat, Sinkkuelämää ja Täydelliset naiset ja kaikki muut vastaavat elääksemme maallista elämäämme, johon kuuluvat yhtä hyvin juhlinnan, menestyksen kuin sosiaalisen pärjäämisen myytitkin.  Juhlinnan myytti liittyy nuoruuden myyttiin. Se kertoo ylenmääräisestä elämänvoimasta, jota on mahdollista hukata ja kuluttaa säälimättömästi. Tämä on aina liittynyt myyttisiin rituaaleihin. Mutta kuka tarvitsee nykymyyttejä? Kuka hyötyy eli toisinsanottuna saa rahamme? Onko tämänkin kysyminen myyttiä? Mieleeni tulee helposti seuraavanlainen yhtälö: keskiajan katolinen kirkko=nykyinen talousjärjestelmä, pappi=sijoitusneuvoja, Paavi=BillGates tms, kauppias, seurakuntalainen=kuluttaja, Saatana=lama, ehtoollinen, rukous=ostaminen, kirkko=kauppakeskus, Martin Luther=hyvinvointivaltion saarnaajat, radikaaliprotestantit=kettutytöt, vihreät. Laajimmillaan myytti tarkoittaa siis kulttuuria. Salakavalin myyteistä on totuus. Ja syystäkin, koska "takaraivoon" jää aina epäilys.  

desperate_housewives.jpg

Klassisen nihilistisen ajatuksen mukaan kaikki on myyttiä ja lopulta kyse on vain myyttien taistelusta. Paradoksaalisti tämäkin voidaan nähdä myyttinä. Vai onko sittenkään kyse myytistä? Kysymys liittyy aina siihen mitä hyväksymme "totuudeksi". Mikäli totuus on valtakysymys, myytti on aina alistetetun ja sorretun maailmantulkintaa. Kuka meistä ei olisi alistettu ja sorrettu? Onko todellinen skeptismi silloin sopiva ajatus tasa-arvon ajalle ja mitä todellinen skeptismi edellyttäisi? Lähtökohdaksi voisi ottaa taolaisen sanonnan: "Ne jotka tietävät eivät puhu".