Elämän tärkein sana on "minä". Sen lisäksi, että se toistetaan varmasti useimmiten puheessa, se on myös ensimmäinen persoonapronominien listassa - minä, sinä, hän, me, te, he. Pieni lapsikin oppii "minän" äkkiä.

"Mutta kun minä haluan!"

Materiaalista perustaa "minälle" on vaikea löytää. Ihmisen kaikkien solujen aines uusiutuu vuosien aikana, aivot muuttavat rakennettaan ja uusia geneejä aktivoituu erilaisten tekijöiden vaikutuksesta. Ihmisestä ei siis tahdo löytyä paikkaa, jossa "minuus" lymyäisi. Descartesin kuuluisissa esimerkeissä hän toteaa, ettei hänen koko ruumiinsa ole välttämätön "minuuden" kannalta. Ikiaikaisen näkemyksen mukaan "minuus" onkin jotakin henkistä, substantiaalinen eiulotteinen sielu. Minusta tämä kuulostaa liian helpolta.

Joku voisi pitää "minää" lähinnä teknisenä terminä, kuten David Hume tai buddhalaiset, joiden mukaan mitään minuutta ei ole olemassa, vaan kyseessä on vain valheellinen ja muuttuva kimppu erilaisia tunteita, ajatuksia ja päähänpistoja. Mutta miksi "minuudesta" sitten puhutaan? Onko kyse vain yhteiskunnallisesta roolista, byrokraattisesta identiteetistä, joka voi omistaa ja olla juridisesti vastuussa tekemisistään? Tämä kuulostaa luontevalta, mutta onko tässä kaikki?

Psykologiassa ihminen kuvataan historiallisena olentona, joka on muovautunut elämänhistorian kuluessa yhdessä geneettisen koodiston kanssa jonkinlaiseksi. Ehkä, mutta lisääkö tämä mitään humelaiseen ajatteluun? Humelainen voisi edelleen todeta, että psykologia ei tutki mitään varsinaista "minuutta", vaan ainoastaan muuttuvia "minäkuvia" ja "minäkäsityksiä". Näita voidaan - ja tämä on psykologian mukaan helpotus - muuttaa terapiassa ja aivopesussa mihin suuntaan tahansa.

Ehkä olisikin luovuttava "minuudesta" henkilökohtaisena substantiaalisena "itsenä" ja nähdä ihminen vain psykologisen identiteetin näkökulmasta. Kantin huomio Humea vastaan on kuitenkin kuuluisa - vaikka ihminen olisi vain mielenliikkeiden kokonaisuus, näiden mielenliikkeiden on oltava jossakin. Mikä on tämä "jokin" jossa minuuden muodostavat mielenliikkeet ovat? Mikä on se tyhjyys, tai paremminkin rauha, jossa ailahtelevat mieliteot tempoilevat. Miten ihminen päätöksillään synnyttää näitä ajatuksia? Mikä niitä kontrolloi?

Kantin käsityksen mukaan ihmisen minuus ei voi tarkastella itseään, sillä se on itse se tarkkailija, joka tarkkailee minuuden muuttuvaa virtaa.

Fenomenologinen käsitys "minuudesta" tarkastelee sitä tapaa ja niitä tilanteita, joissa "minuus" erityisesti on läsnä. Joissakin tilanteissa "minuus" konstituoituu ja näitä tilanteita analysoimalla voidaan tietää mitä minuus on. Voisin itse kuvitella tällaiseksi esimerkiksi poliisikuulustelun. Kuvittele, että olet syytettynä rikoksesta jota et tehnyt ja epäilyjen sataessa päällesi huudat: "Se en ollut minä!". Tai kuvittele, että joudut tekemään vaikean päätöksen viedäksesi rakkaan sukulaisesi sairaalaan ja ilmoittamaan työnantajalle, ettet voi osallistua liikematkaan, jota on suunniteltu vuositolkulla. Toteat vain: "Minä en voi tulla". "Minuus" tiedostetaan siis joissakin tapauksissa paremmin, joissakin huonommin. "Minuus" on siis fenomenologian mukaan asia, joka koetaan subjektiivisesti, mutta josta ei objektiivisella kielellä saa oikein käsitystä. Fenomenologisen käsityksen mukaan "minuus" on siis sanoin kuvaamaton käsite, joka viittaa vain tietynlaiseen kokemukseen (tässä kohdassa olisi tietenkin hyvä palata Kristevan näkemyksiin).

Mutta onko tässä kaikki? Descartesin mukaan ainakin, sillä hänen mukaansa "olen olemassa sikäli kuin ajattelen". Minä en yhtyisi tähän. Pelkkä kokemuksen ailahtelevuus ei vielä tarkoita, etteikö voisi olla olemassa jotakin myös kokemuksista riippumatta. Itselleni on tullut luontevaksi tavaksi ajattelutapa, joka korostaa "minuutta" tyhjyytenä ja rauhana. En tietenkään välitä niistä, jotka valittavat, että "kokevat olonsa tyhjäksi", sillä itse näen "tyhjyyden" positiivisena asiana, jossa ihminen voi kokea vielä uusia kokemuksia. Tyhjyys täyttyy. Kun se ei täyty aisteista sen täyttää jokin muu "minuuden" toiselta puolelta, selän takaa - henkisen selän takaa. Minuus ja keho vaikuttavat olevan kiinteästi liitoksissa toisiinsa. Keho, joka kokee tyhjyyden toiselta puolelta virtaavan rauhan, käsittämättömän miellyttävyyden ei voi olla rauhoittumatta. Tämän unohdetun miellyttävyyden keho alkeellisella tavalla muistaa kaikessa toiminnassaan ja sen vuoksi se pääosin kärsii.