Terry Eagleton kysyy kirjassaan Reason, Faith and Revolution - Reflections of God Debate (2009) "Miksi kaikki - jopa sellaiset, joista sitä ei koskaan olisi uskonut, kuten minä - puhuvat yhtäkkiä uskonnosta? Hänen vastauksensa ei ole mitenkään yllättävä. Vaikka elämme tiedon aikaa ja tiedon määrä kasvaa jatkuvasti huimasti, joillakin tiedon alueilla olemme taantuneet.

Eagleton toimii Englantilaisen kirjallisuuden professorina Lancasterin yliopistossa ja Irlannin Kansallisessa Yliopistossa. Häntä pidetään myös britannian merkittävimpänä akateemisena kriitikkona ja nyt hän on vihainen, vaikkakin osittain humoristisella tavalla. Hän on vihainen siitä miten "Ditchkinssit" ovat kritisoineet uskontoa väärin perustein ja mustamaalanneet yhden kulttuurimme arvokkaimmista asioista jättäen meille jäljelle vain jotain sellaista, mikä ei pysty tätä menetystä mitenkään korvaamaan.

Peter Kingsleyn teos Reality (2003) on kirjoitettu muutaman vuosi sitten hyvin samankaltaisesta näkökulmasta vaikka aihe on aivan eri. Hän tulkitsee kahta merkittävää antiikin filosofia hyvin eri tavoin, mihin meillä on perinteisesti totuttu. Tällä tulkinnalla Kingsley pyrkii muuttamaan ajatteluamme ja käsityksiämme ja haastamaan intersubjektiivisen todellisuustulkintamme. Kingsleyn mukaan tämä muutos voi tarjota nykyihmiselle jotakin merkityksellistä. Empedokleelle logiikka ja magia (nyk. mystiikka) eivät ole olemuksellisesti erilaisia asioita, vaan tälle filosofian perustajalle logiikalla on jumalallinen perusta.

Eagleton puolestaan kommentoi tämänpäivän uskontokeskustelua. Hänen mielestään kuuluisuutta saaneet uskontokriitikot - "Ditchkinsit" - eivät tiedä uskonnosta mitään, minkä vuoksi heidän argumenttinsakin epäonnistuvat. Eagleton välttää kuitenkin itse asettamasta teologisia totuuksia, mutta hän ei kuitenkaan pysty nielemään "Ditchkinssejä", joiden väitteet uskonnosta ovat samaa tasoa kuin Clint Eastwoodin väitteet feminismistä. "Ditchkinsien" uskontokuva on rakennettu heidän omaksi maalitaulukseen, jota vastaan heidän on helppo mestaroida, eikä sillä ole mitään tekemistä todellisen uskonnon kanssa. Tällainen ei täytä rationaalisen keskustelun ehtoja, sillä vastustajaa vastaan pitäisi taistella aina siinä, missä hän on vahvimmillaan. Eagleton yhtyykin katolisten teologien väitteeseen, että ateismin taso on romahtanut Nietzschen ajoista hävettävän alhaiselle tasolle. Se on muuttunut filosofiasta populismiksi.

Kingsley kritisoi nykyaikaa pyrkimällä eroon valistuksen mukaisesta Parmenides ja Empedokles -tulkinnoista. Hänelle he eivät ole mitään länsimaisen rationalismin esivaikuttajia, vaan mystistä tietoa etsineitä maagikkoja. Totuuden kokemisessa on lähdettävä sokraattisesta skeptismistä: "Tiedän vain, etten tiedä lähes mitään" ja vasta tällaisen "kuoleman ennen kuolemaa" kautta voidaan kokea totuus, johon maagikot Parmenides ja Empedokles seuraajansa lupaa viedä. "Ditchkinsit" syyllistyvät Eagletonin mukaan juuri siihen mitä Kingsley kritisoi. He ovat omaksuneet uskontokritiikissään lapsellisen käsityksen valistuksesta. Valistus ja järjen käyttö on kuitenkin osoittanut haittapuolensa luonnon turmelemisena, aseteknologiana ja taloudellis-sosiaalisena pinnallisuuskulttuurina, joka aiheuttaa suuria  ongelmia. Tässä hän tuleekin hyvin lähelle muita vasemmistolaisia filosofeja kuten Theodor W. Adornoa ja Max Horkheimeria.

Eagleton myöntää tietenkin historian vääryydet, joita uskonnonkin nimissä on tehty, eikä hän lähde esittämään mitään varmoja teologisia totuuksia. Hänen eronsa "Ditchkinseihin" onkin hänen mukaansa poliittinen. Hän haluaa löytää uutta - ainakin jonkin verran vasemmistolaista poliittista suuntaa, joka taistelee kylmän arvomaailman luonutta oikeistolaisuutta vastaan. Tämän arvopohjan hän löytää Jeesuksesta - nasaretilaisesta elämäntapakapinallisesta. Eagleton kritisoi kuitenkin kristittyjä fundamentalisteja ja U.S.A:ta uskon puutteesta ja huomauttaa, että uskonto on siellä vain ideologis-poliittista peliä, jossa nasaretin elämäntapakapinallisella on tuskin mitään roolia.

Eagleton käsittelee kirjassaan monia teologisia kysymyksiä osoittaakseen etteivät "Ditchkinsit" ole ymmärtäneet mistä puhuvat. Eagletonin mukaan esimerkiksi uskontunnustus ei ole asiaintilaa esittävä eksistentiaaliväite, vaan toiminnallinen tahdonilmaus, joka muistuttaa enemminkin väitettä: "Rakastan Sinua". Ateistiset uskontokriitikot tekevät hänen mukaansa katogoriavirheen väittäessään uskonilmaisujen olevan tieteellistyyppisiä väitelauseita. Kingsleyn tulkinta Empedokleen ja Parmenideen "magiasta" osoittaakin, että uskonnollinen ajattelu on ollut niin moniulotteista jo antiikin Kreikkalaisessa kulttuurissa, ettei asia ole kovin yksinkertainen.

Kingsley tulkitsee Parmenideen ja Empedokleen magian samansuuntaisesti kuin Eagleton kuvaa uskonnollisuutta. Keskeinen käsite Parmenideelle ja Empedokleelle on metis, pettävä voima, joka luo illuusion todellisuudesta, mutta tarjoaa samalla tien selviytyä sen läpi. Maagisten rituaalien suorittaminen on parantajalle ja Apollon papille tärkeää, mutta samalla varoitetaan jatkuvasta valheen vaarasta ja jumalallisesta huijauksesta. Maagikot Parmenides ja Empedokles johdattavat ihmisen kuolleiden maailmaan, jotta he voisivat "kuolla jo ennen kuolemaansa" ja uudestisyntyä vapauttavassa kokemuksessa. Tämän vuoksi varmasti moni pitää Kingsleyn teoksen turvallisen "välimatkan" päässä persoonastaan, mutta hänen argumenttinsa saattavat olla liiankin vakuuttavia. Kingsleyn tavoite ei ole kirjassaan välittää meille uusia tiedon sirpaleita, vaan vaikuttaa meihin eksistentiaalisella identiteetin tasolla.  

Ditchkinsit ovat antiteesejä Kingsleyn tulkinnalle. Jättämällä taakseen uskonnon he jättävät taakseen myös Jeesuksen ja hänen moraalinsa. Tämän hinta on Eagletonin mukaan niin suuri, ettei kukaan etiikkaa ja moraalia pohtiva voi olla hiljaa. Mitä meille jää jäljelle jos emme pyri lähimmäisen ja jopa vihollisen rakastamiseen? Vaikka kuinka väitettäisiin, että tähän päästään ilman uskontoakin niin nykymaailma on niin täynnä ongelmia, ettei kukaan käytännössä näytä näitä hyveitä pyrkivän harjoittamaan. Ennemminkin päinvastoin. Empedokleen ja Parmenideen tie on ateistifilosofeilta suljettu, sillä maagikkojen tie on tiettömyyden tie, vastakohtana olemassaolon ja ei-olemassaolon teille ja näiden yhdistelmälle eli ihmiselle. Parmenideelle ja Empedokleelle kaikki tiet edustavat Persephone-jumalattaren harhautusta ja oikeanlaatuinen, vapauttava metis voi tarjoutua vain rationaalisuuden ulkopuolella "ei-millekään" avuttomuuden ja tietämättömyyden kautta.

Empedokles ja Parmenides käsittävät Kingsleyn mukaan Rakkauden samoin kuin murrosikäisen psykologiassa. Se oli heille kosminen voima joka sitoi kaikkea mahdollista yhteen ja on tässä mielessä käsitettävä negatiiviseksi suhteessa vapautukseen. Rakkauden vaikutusta ei voida kuitenkaan poistaa rationaalisuudella, minkä vuoksi vapautus ei ole mahdollista tieteen keinoin. Lopulta vapautuminen edellyttää myös kosmista (eksistentiaalista) konfliktia, mutta koska ihmisellä ei ole paikkaa mihin paeta, hänen on opittava kayttämään myös Rakkautta vapautumiseensa. Tämä on kuin kehityspsykologinen kasvukertomus ja varmasti tarpeellinen sellainen. 

Eagletonin kirja on piristävää vastapainoa ateistiselle uskontokritiikille, mutta kaikessa en ole hänen kanssaan samaa mieltä. Uskontoa ei tarvitse välttämättä puolustaa fideismillä eli ajatuksella tieteen maailman ja uskonnon maailman erillisyydestä, jonka Eagleton omaksuu, vaan asia on varmasti mutkikkaampi. Sama pätee muihinkin uskontoa koskeviin kysymyksiin, joita hän pohtii, enkä tiedä kuinka pitkälle mutkikkaita asioita pitäisi lähteä entisestään mutkistamaan. Ehkä niin pitkälle, että tulee selväksi ettei ole muuta kuin mutkia. Antiikin maagikot näyttävät ymmärtäneen tämän.

Kingsleyn mukaan kreikkalaiset maagikot eivät tarjoa vapautusta Rakkauden illuusiosta, mutta painumalla jumalattaren syvänteeseen eli kuolleiden maahan ihminen voi saada välähdyksen metiksen kavalasta ja kieroituneesta voimasta. Tämä tieto voi tehdä toisesta maagikon, mutta jättää tietämättömän kokonaan kieroutuneen voiman uhriksi.