Filosofinen aikakauslehti Niin&Näin (nro:62, 3/2009) on ottanut uusimman lehtensä toiseksi suureksi aiheeksi mystiikan. Lehden tarkoitus on käsitellä "mystiikkaa ja filosofiaa" noin kolmenkymmenen sivun verran. Se on jo paljon kun ottaa huomioon, että lehti on A4-kokoa ja pientä pränttiä on kahdessa palstassa. Tässä aiheita:

- Päivi Mehtonen: Kielikritiikistä moderniin valaistumiseen

- Sami Philström: Wittgensteinin mystiikkasuhteesta

- Ilmari Karimies: Pseudo-Dionysioksen saatteeksi

- Pseudo-Dionysios Areopagita: Mystisestä teologiasta

- Antti Salminen: Radikaalimystiikka ja ihmeen politiikka, Hent de Vriesin haastattelu

- Päivi Mehtonen: Mestari Eckhart

- Antti Salminen: Welten mystiikasta

- Olli-Pekka Vainio: Postmodernia jumalpuhetta

Päivi Mehtonen aloittaa esittämällä lähes tuntemattomaksi jääneen Friz Mauthnerin(1849-1923) kielikriittistä ajattelua. Mauthner sai erityisen paljon vaikutteita Mestari Eckhartilta, mutta hän Mehtosen mukaan kuitenkin sulkeistaa kysymyksen Jumalan olemassaolosta ja vie näin kielikritiikin loogiseen päätepisteeseen: mistään (esim. Jumalasta) ei voi puhua mitään. Mehtonen viittaa erityisesti 1900-luvun kielelliseen käänteeseen filosofiassa ja esittää apofaattisen ajattelun kuuluneen muihinkin kulttuurikausiin länsimaisen ajattelu historiassa. 1900-luvun apofaattinen ajattelu Wittgensteinin, Heideggerin ja monien muiden ajattelussa kuuluu siis pitkään perinteeseen, joka haastaa realismin. Kieli on kaikessa muodossaan - jopa tieteen kohdalla - Mautherin mukaan "sanataikauskoa" ja kielikritiikin tehtävänä on vapauttaa ihmiset siitä oletuksesta, että sanoilla olisi mitään tekemistä maailman kanssa.

Sami Pihlström jatkaa mystiikan aihetta "vanhalla" teemalla Wittgensteinin mystiikasta, jonka Wienin piiri klassisen näkemyksen mukaan sivuutti, vaikka otti muuten paljon oppia Wittgensteinin nuoruuden teoksesta Tractatus Logico-Philosophicus. Jokainen teoksen lukenut muistaa varmasti W:n mystiikkaan - eli tiedon ja kielen tuolla puolen olevaan - viittaavia lauseita:

"On todella jotakin, mitä ei voi ilmaista. Se ilmenee, se on mystistä"

"Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava"

Pihlström lainaa W:n lauseita myös muista teksteistä, joista käy ilmi, että Wittgenstein pohti kysymystä uskonnosta ja Jumalasta paljon. Pihlströmin mukaan W:n ajattelussa uskonto, etiikka ja mystinen tarkoittavat lähes samaa. Kaikki ne ovat jotakin sellaista joihin kielessä ja tiedossa ei voida ottaa kantaa, mutta joilla on kuitenkin erittäin suuri merkitys elämässä.

Ilmari Karimies pääseekin sitten lopulta itse asiaan kommentoidessaan Pseudo-Dionysioksen ajattelua. P.D. on mystisen ajattelun kulmakivi, jonka näkemykset tunnettiin keskiajan alussa lähinnä islamilaisen filosofian piirissä, mutta jotka opittiin tuntemaan Euroopassa noin 800-luvulla. P.D. väittää itse olleensa Paavalin opetuslapsi Dionysios Areopagita, mutta myöhemmin on huomattu, että hänen on pitänyt elää myöhemmin. Todennäköisesti hän on ollut uusplatoninen syyrialainen munkki ja elänyt n. 400-luvulla. P.D. on ns. apofaattisen eli kieltävän teologian perustaja. Apofaatinen teologia lähtee liikkeelle juuri edellä mainitusta kielen kritiikistä: kaikki kieli johtaa harhaan ja siksi on tavoiteltava hiljaisuutta. Todellinen ylikäsitteellinen tieto avautuu ihmiselle vain hiljaisuuden kautta. P.D. hyväksyi tämän lisäksi kuitenkin myös positiivisen näkemyksen teologiasta. Positiivinen teologia pyrkii sanomaan jotakin Jumalasta symbolien tai loogisen päättelyn avulla, mutta nämä eivät kuitenkaan tavoita Jumaluutta sellaisenaan. Myöhemmin kristillisessä mystiikan teologiassa on kuitenkin epälty myös ajatusta siitä, että ihminen voisi mystisessä kokemuksessa erottaa toisistaan Jumalan ja Jumalana esittäytyvän paholaisen. Koska näiden erottaminen toisistaan saattaa olla mahdotonta on mystikonkin tukeuduttava Tekstiin mystisen tulkinnan ohjaamana. Kritiikittömyydestä mystiikan teologeja ei voi siis ainakaan syyttää. Kajamiehen tekstin jälkeen onkin sitten Pseudo Dionysioksen vuoro.

"Ajattelen, että meidän täytyy ylistää kieltämistä eri tavalla kuin myöntämistä. Myöntämisellä nimittäin laskeudumme ensimmäisistä prinsiipeistä keskimmäisten kautta viimeisiin. Mutta nyt kohoamme viimeisistä ensimmäisiin, jotta tuntisimme tämän tietämättömyyden, joka on kätketty kaiken sen tiedettävän alle, joka on kaikissa olevissa, ja näkisimme tuon yliolennollisen pilven, joka on kaikissa olevissa olevan valon kätkemä." 

Antti Salminen siirtyykin sitten käsittelemään mystiikan käytännöllisiä ulottuvuuksia. Mystiikka ei ole vain hiljaisuudessa elämistä, vaan käytännön toimintaa, jota voikin sitten kutsua poliittiseksi. Hent de Vries Johns Hopkinsin yliopistosta on monen muun ohella tutkimassa "kaiken poliittisen ja teologisen välttämätöntä yhteenkietoutumista." Erityisen paljon monen muun ohella de Vries kiinnittää huomiota Derridan filosofiaan:

"Jumala on jo alkuaan ristiriidassa itsensä kanssa".

Lause on tuttu tietenkin monien filosofien ja teologien näkemyksistä, mutta korostaa sitä, että kenenkään on mahdotonta lopultakaan olla vahvasti oikeassa - toivolle jää aina tilaa.

Päivi Mahtonen kirjoittaa vielä Eckhartin suomennetusta teoksesta Sielun syvyys ja luotaa mystistä ihmiskäsitystä. Itse konkretisoisin mystisen ihmiskäsityksen näkemykseksi ihmisestä "ilmiöiden maailmassa". Ilmiöiden maailmassa elävänä ihminen ymmärtää totuuksien suhteellisuuden ja hallitsee todellisuutta hallitsemalla maailmailmiöiden vaikutusta itsessään. Tavallisesti ihmiset eivät tee tätä, vaan antavat maailmailmiön hallita omaa elämäänsä niin, että menetysten hinta kasvaa asian luonteeseen nähden turhan suureksi. Kukaan ei voi tietenkään elää ilmiöissä. Siksi tarvitaan jokin transendentti tukipiste, johon ei kuitenkaan voi nojata täysin ilman epäilyä. Sen voi kuitenkin antaa vaikuttaa itseensä kun se tekee sen moraalisten ihanteiden mukaan.  

Vainio päättää mystiikkakatsauksen kysymällä muun muassa: "Millaisesta Jumalasta voidaan puhua Jumalan kuoleman jälkeen?" ja ihmettelee, että postmoderni filosofia on julistanut kuolleeksi kirjailijat,  tekstin ja Jumalan, mutta samalla on puhuttu "uskonnon paluusta". Dekonstruktionistista mystiikkaa edustavat Derrida, Don Cupitt, Vattimo ja Marc C. Taylor kun taas realistisempaa fenomenologista linjaa edustavat David Bentley Hart, Merold Westpahl, James K. A. Smith ja Bruce Ellis Benson. Vainion teksti on kriittissävyteinen siksi, että hänen mukaansa dekonstruktionismi ei ole löytänyt mitään varsinaisesti uutta, vaan saa teemansa filosofian ja negatiivisen teologian historiasta. Tämä pitää paikkansa, mutta kuten hän itsekin toteaa ainakin implisiittisesti yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tilanne on muuttunut. Jonkun on siis nykyaikana osoitettava, että mystiikan filosofialle on käyttöä myös modernissa ajassa ja ehkä erityisesti nykyaikana, jolloin usko tietoon on merkittävässä asemassa koko kulttuurissamme. Vainion artikkelin puutteeksi voi kuitenkin todeta sen, ettei hän ota kantaa mystiikan filosofian historiallisuuteen - kielen kritiikki on aina poliittisessa yhteydessä historialliseen tilanteeseensa. Tämän vuoksi negatiivinen teologia on kirjoitettava uudestaan jokaisena aikana kun ihminen etsii vapautta hallinnan (nykyään tieteellisen ja taloudellisen hallinnan) maailmassa.