Opettajan elämässä tällainen päivä on täynnä tyrmistystä ja alakuloa. Vihakaan ei auta mitään. Kouluammuskelun syyttömien uhrien omaisten surun, sekä yhteiskuntamme ja sen ihmisten surkean tilan miettiminen saavat tyrmistymään. Miten Suomesta on voinut tulla näin turvaton paikka elää? Emmekö nyt ole unohtaneet jotakin tärkeää? Miten yhteiskunnassa tapahtuvat asiat lopulta liittyvät toisiinsa? Onko tämä sittenkin vain yksittäistapaus, joka ilmentää jotakin suurempaa ongelmallista kehityssuuntaa yhteiskunnassa ja suomalaisessa kulttuurissa? Mikä on lopulta elämässä tärkeintä?

Näihin kysymyksiin voi vastata vamasti monella tavalla. Lähtökohta on kuitenkin se, että ihmiselämä on aina altis tämäntyyppisille tragedioille. Nykymaailma ei kuitenkaan ole ymmärtänyt, että asiat voisivat vielä päästä näin huonoon tilaan. Ne voivat varmasti huonontua vielä tästäkin! Olemme siis sulkeneet silmämme ja kieltäytyneet näkemästä yhteiskuntaa laajasta perspektiivistä. Illuusioiden romahtaminen on kova pala ja paluu maan pinnalle on todellinen kolahdus. Minä ehdottaisin muinaisten ja ikiaikaisten arvojen palauttamista todelliseen arvoonsa. Edes vähän.