Relativismi korostaa kulttuurien omaleimaisuutta ja itsenäisyyttä, mutta kulttuurien vertailusta ei vain  päästä eroon. Nykypäivänä kulttuurien vertailu on jatkuvasti läsnä mediassa hyvin stereotyyppisellä tasolla. Media käsittelee keinotekoisesti kontekstistaan irroitettuja tilanteita ja käsittelee asioita tämän vuoksi hyvin yksipuolisesti samalla kun sen käyttämän kielen avulla ei edes pysty porautumaan ilmiöiden taustoihin. Kielen tasolla media jää aina puolueelliseksi ja oman valtakulttuurinsa sisälle. Tämän vuoksi tarvittaisiin jokin mahdollisimman "objektiivinen" keino arvioida kulttuureja. Mikä se sitten voisi olla? Itse ehdottaisin eräänlaista "Titaanimetodia", jossa kulttuurien mediassaan käyttämiä metodeja ja sisältöjä tarkastellaan niiden sisältämien esikuvien kautta. Hypoteesina voidaan ajatella, että mitä korkeammat esikuvat sitä korkeampi kulttuuri.

Pääsiäissaaren kuvapatsaiden voidaan ajatella edustavan korkeaa myyttistä esikuvaa.

Varhaisten kulttuurien "media" käsitti suullisen kertomaperinteen ja termi "Titaanimetodi" viittaakin varhaiseen kreikkalaiseen mytologiaan, jossa Titaanien ajalla viitataan Kultaisen aikakauden eli eräänlaisen paratiisin ajan jumaluuksiin ennen Olympon jumalien aikaa. Tämän on kirjoittanut muistiin esimerkiksi Hesiodos, mutta suullisessa kertomaperinteessä Titaanin ovat toimineet esikuvina, jotka on tunnettu laajalti kreikkalaisten kulttuurissa, vaikka ne ovatkin alunperin peräisin Lähi-Idän mytologiasta. Titaania voidaan selvästi pitää ylevöittävänä esikuvana, sillä ihminen samaistuu myyttien perinteessä heidän majesteetilliseen esikuvaansa. Platon kirjoittaa teoksissaan Titaaneista hyvin ihailevaan sävyyn ja samalla intensiteetillä hän kertoo Atlantiksesta, jota eurooppalaisetkin ovat etsineet moneen kertaan. Atlantis toimi kreikkalaisille Titaanien kaltaisena esikuvana ihanteellisesta yhteiskuntamallista, joka voidaan nähdä myös Platonin valtiomallin taustalla. Atlantis on kuitenkin vahvasti myyttinen paratiisisaari, jonka asukkailla on yli-inhimillisiä kykyjä. Jälleen kerran ihanne tai esikuva ylittää ihmisen reaalisen olemassaolon eli eksistenssin ja saa hänet arvioimaan omaa toimintaansa. Tällainen ihanne toimii selvänä käyttövoimana kulttuurin kehityksessä ja se on ollut käytössä lähes kaikkialla varhaisissa kulttuureissa.


Atlas nimisen Titaanin tehtävä ei vaikuta helpolta. Esikuvassa on ainesta.

Renessanssi otti esikuvakseen antiikin kulttuurin ja nyt voidaankin huomata, kuinka paradoksaalisen kaukana antiikin kreikasta renessanssi oli. Se otti ihanteekseen ja esikuvakseen antiikin ihmiset, eikä pystynyt perimään antiikin kulttuurin ihanteiden suuruutta ja korkeutta. Tämän vuoksi renessanssi 1200-luvulta alkaen jääkin vain kopioimaan antiikin näkyviä saavutuksia, eikä pysty kohottautumaan sen yläpuolelle. Sensijaan se kehittää humanismin. Romantiikassa 1700-luvun lopulta lähtien kansallisissa kulttuureissa tapahtuu sama pyrkimys omien kansallisten esikuvien löytämiseen kansallisista mytologioista. Tämä yritys on tietenkin tuhoontuomittu samalla tavalla kuin renessanssissa, eikä romantiikkakaan pysty luomaan uutta ihmisen olemassaolon ylittävää esikuvaa. Renessanssi johtaa loogisesti ihmisen itsensä asettamiseen omaksi esikuvakseen eli humanismiin, jonka ajattelutapa kulminoituu valistuksessa, jossa ihmisen parhaaksi kyvyksi koettu "järki" pyritään asettamaan yli-inhimilliseksi ihanteeksi. Niin kuin arvata saattaa lopputulos on kuitenkin päinvastainen - järki on liian epämääräinen ja persoonaton ilmiö esikuvaksi, eikä se edusta ihmisyyttä kokonaisuudessaan. Miten siitä voisi olla ihmisen eksistenssin ylittäväksi esikuvaksi?


Atlantis. Paratiisi.

Kristinuskon asema esikuvien suhteen on mielenkiintoinen, sillä sen esikuva vaikuttaa aivan liian korkealta, jotta sitä voisi edes tavoitella. Tämän vuoksi kristityt ovatkin pyrkineet luomaan kautta historian olosuhteita, joissa "täydellisyyttä" voidaan imitoida. Luostarit voidaan nähdä tällaisina yrityksinä ja mystikot tämän ihanteen ruumiillistumana, mutta on selvää, ettei tämä ihanne koskaan ole abstraktiudessaan tavoittanut laajoja ihmisryhmiä. Myyttien merkitys on kuitenkin huomattava kaikkialla esikuvien ja ihanteiden merkitystä tutkittaessa ja nykypäivänkin myytit "urheasta Galileosta", "talvisodan sankareista" tai "taiteilijanerosta" kuuluvat juuri tähän maallistuneiden - ihmiskeskeisten - myyttien luokkaan. Myytit kertovat kulttuurin ihanteista ja ihmisten tavoittelunarvoisena pitämistä asioista ja voidaan kin sanoa, että mitä korkeampi ihanne sitä ihanteellisempi kulttuuri. Nykyaikaa leimaa toisaalta esikuvien runsaus, mutta julkisuuden - viihteellistyneen journalismin - esittämät esikuvat ovat pääsääntöisesti alhaisella tasolla. Kulttuuri, joka asettaa ihmisen itsensä ihanteeksi itselleen pyrkii aina vähättelemään muunlaisten esikuvien merkitystä ja lopulta osoittamaan ne kaikki yhtä alhaisiksi mitä se itse on. Kulttuuri tai ihminen, joka asettaa itse itsensä omaksi esikuvakseen katsoo itseään aina omasta näkökulmastaan eikä pysty arvioimaan toimintaansa korkeampien ihanteiden näkökulmasta. Ihanteena ihminen ei tietenkään riitä itse itselleen, sillä tuloksena ei ole kehitystä. Länsieurooppalaiselta sekularisoituneelta individualismilta puuttuu siis esikuvallinen kasvualusta - ihanteiden kohottava vetovoima.