Teatteriohjaaja Juha Luukkonen Vanhasta Jukosta on tehnyt sovituksen Mikko Niskasen elokuvasta "Kahdeksan surmanluotia". Näytelmällä ohjaaja haluaa ottaa kantaa suomalaisten henkiseen tilaan ja arvomaailmaan - erityisesti väkivallan perinteeseen. Yle:n uutisissa hän toteaa, että suomalaisilla tulee olla muitakin arvoja kuin taloudellisen pärjäämisen ja rahan arvot ja lisää, että esimerkiksi lähimmäisenrakkauden arvo on unohdettu kokonaan.

Allekirjoitan näkemyksen, mutta aihe on hankala. Rakkaus lähimmäistä kohtaan voi tulla esille missä tahansa ja sen puute voi tulla esiin myös missä tahansa. Lähimmäisenrakkaus tulee esiin myös pienissä asioissa. Liikenne on tästä hyvä esimerkki. Autoilijan kaasuttaessa kanssa-autoilijan ohi agressiivisesti tai suhahtaessa kävelijän ohi suojatiellä ei voida puhua lähimmäisenrakkaudesta. Lehtimyyjän soittaessa ja viivyttäessä puhelun lopettamista voidaan puhua kykenemättämyydestä ymmärtää asiakasta. Lopulta hän saattaa tuhahtaa äreästi: "Ei sitten!". Lähimmäisenrakkauden puutteesta voidaan puhua myös kun soitan terveyskeskukseen ja ajanvaraaja vastaa kiukkuisesti kuin olisin tehnyt jotain väärää. Lähimmäisenrakkauden puute tulee esiin kun naapuri ei tervehdi takaisin tai edes huomaa minua - puhumattakaan työkavereista työpaikalla. Esimerkkejä on lukematon määrä. Voi tuntua helpolta vetäytyä kuoreensa ja unohtaa, että maailmassa on muitakin. Kyse on ilmapiiristä ja tunnelmasta. Varmasti se voisi aina olla parempi. Esimerkit ovat kuitenkin "pikkuasioita".

ruuhka_aika.jpgPhone+shout.jpg

Erityisesti lähimmäisenrakkauden puutteen voi huomata ystäväpiirissä. Mikäli joku ystävistä loukkaa toista, eikä katumuksen merkkejä näy, voidaan puhua lähimmäisenrakkauden puutteesta. Selityksiä saattaa riittää, mutta ei anteeksipyyntöä, joka todella korjaisi tilanteen. Ei todellista katumusta ystävän puolesta. Ehkä kyse on ihmiselle tyypillisestä ylpeydestä ja toisten syyttelystä. Mikäli loukattu suuttui on helppo unohtaa oma syyllisyys ja todeta, että toinen paisutteli tilannetta. Lopputulos on kuitenkin sama: todellinen katumus puuttuu, mikä jättää ihmissuhteet ja suhteen omaan omatuntoon pinnalliseksi. Todellista kohtaamista ei tapahdu.

Fight.jpg

Kipeää lähimmäisenrakkauden puute on parisuhteessa. Kuinka monta kertaa pyysin anteeksi vain siksi, että riita loppuisi? Kuinka monta kertaa pyysin anteeksi, vaikka tiesin, etten ollut yksin syyllinen? Kuinka monta kertaa jäin vaille anteeksipyyntöä? Kuinka monta kertaa tulin loukatuksi ja hyväksikäytetyksi? Nämä ovat tuttuja kysymyksiä monelle ja ne kertovat pinnallisista ihmissuhteistamme - kyvyttömyydestä katumukseen ja todelliseen anteeksiantoon. Ylpeyden lisäksi taustalla on varmasti pelkoa: "Miten minun käy jos paljastan heikon itseni?". Anteeksipyytävä on heikoilla. Hän asettaa itsensä toisen armoille, eikä ehkä saakaan anteeksi. Kaikella on kuitenkin puolensa: ilman anteeksipyyntöä ihminen ei voi sanoa eläneensä täyttä elämää. Ilman anteeksipyyntöä ihminen jää pelkuriksi. 

Lopulta oikeutettu viha voi mennä yli. Käsikirjoitus on valmis ja enää toteutusta vailla. 

Olen alkanut suhtautua hyvin skeptisesti siihen, että ihmiset voisivat tässä auttaa toisiaan. Olemme kaikki samassa veneessä. Pinnallisten eli kaunaisten ihmissuhteiden keskellä ei ole yksilöä, johon kukaan voisi tukeutua. Jokainen on velassa jokaiselle - jokainen tarvitsee ulkopuolista apua, mutta ei ole mitään ulkopuolta. Vaikka itse pyydät anteeksi et voi olla varma miten sinun käy - ehkä sinulta ei kuitenkaan pyydetä anteeksi. Ehkä et pysty antamaan anteeksi.

Kyse ei ole järjen ratkaisuista, vaan ihmisen syvimmistä tunteista - elämän ja kuoleman kysymyksistä. Järjellä ei ole mitään tekemistä lähimmäisenrakkauden kanssa - lähimmäisenrakkauden motivationaalinen voima on jossain aivan muualla.

Elämä on mielenpahoittamisen historia ja rakkaus on manattava esiin.

"Kristus: Auta minua antamaan anteeksi. Puhdista minut!"

phyto-purification-bathroom_01_Ws9xd_250

 

"Sielu ei tavallisesti joudu koskaan harhaan muutoin kuin halujensa tai mielitekojensa tai mietiskelyjensä tai käsitystensä tai kiintymystensä vuoksi, sillä yleensä se on näissä suhteissa liiallinen tai vajavainen tai sitten lankeaa muutoksiin tai mielettömyyksiin, ja näin se taipuu sellaiseen, mihin sen ei tulisi. Kun siis kaikki tällaiset toiminnot ja liikkeet estyvät, sielu on ilmeisesti turvassa niiden harhoilta, sillä se ei vapaudu ainoastaan omasta itsestään vaan myös muista vihollisista eli maailmasta ja Perkeleestä. Kun sielun kiintymykset ja toimet on tukahdutettu, viholliset eivät voi käydä sotaa sitä vastaan miltään puolelta eikä millään tavalla."

Ristin Johannes, Pimeä yö 16. luku.