Olli-Pekka Vainion toimittama teos Johdatus luterilaisen spiritualiteetin teologiaan on hienoa luettavaa. Vuosia sitten tämän tapaisen teoksen lauseet eivät varmasti olisi tarkoittaneet minulle mitään, mutta nyt ne tuntuvat hyvinkin ymmärrettäviltä. Antti Raunio pohtii ensimmäisessä luvussa onko lainkaan olemassa sellaista kuin luterilainen spiritualiteetti ja esittää mielenkiintoisen johtopäätöksen: luterilainen spiritualiteetti on kristillistä mystiikkaa, jossa ihminen kehittyy lihallisesta eli itsekkäästä ihmisestä kohti hengellistä eli rakastavaa ihmistä ja samalla muodostuu kanavaksi Jumalan rakkaudelle. Spiritualiteetin näkökulma on siis kahtalainen: Jumalan vaikutuksesta ihminen voi itse kehittyä ja tämän kehityksen tuloksena hän voi kehittyä myös sosiaalisessa elämässään.

Raunion mukaan kääntyminen hengellisen elämän tielle ei ole järjen ohjaama päätös siinä mielessä, mitä normaalisti järjellä ymmärretään. Järki ei pysty ymmärtämään uskon ratkaisuja, jotka kuitenkin ovat tietyssä kokonaisvaltaisemmassa mielessä myös järkeviä, koska myös järki voidaan lopulta ajatella olevan Jumalasta. "Usko on jumalallinen teko ihmisen sydämessä" korostaakin, ettei kyse ole tietoisuuden tekemästä päätöksestä. Luterilaisen ajattelun mukaan ihmisellä ei lopulta olekaan vapaata tahtoa uskon kysymyksessä ,vaan ihmisen tahto on lopulta Jumalan tahtoa, jonka ihminen on ominut itselleen syntiinlankeemuksessa. Tässä ihminen voi vain huutaa apua yleensä sitten kun ymmärtää käyttäneensä kaikki muut keinot itsensä auttamiseen. 

Francis-Crusifix-Low2.jpg

Ilkka Niiniluoto esittää puolestaan artikkelissaan Ateismi (teoksessa Uskonnonfilosofia), että eksperimentalistien ja fideistien ongelmana on, että luopuessaan uskon ratkaisun rationaalisesta perustelemisesta ne voisivat yhtä hyvin valita minkä tahansa ajattelutavan ja tällä voisi olla hirvittävät seuraukset. Niiniluoto siis ajattelee, että ilman järjen ohjausta ihmisen päätökset voivat olla millaisia tahansa. Voidaan kuitenkin kysyä onko Niiniluodon tarkoittamalla järjellä lainkaan motivationaalista voimaa? Minun on itse vaikea kuvitella, että abstraktilla rationaliteetilla olisi mitään tämän tapaista merkitystä ihmisten elämässä. Jos järjellä olisi tällainen voima, emme puhuisi esimerkiksi heikkotahtoisuuden ongelmasta lainkaan, vaan ihmisten halut olisivat heidän omientuntojensa mukaiset aina. Ihmisen tahto, järki ja tunteet sekä sen vuoksi myös päätökset ovat jollakin perustavalla tavalla syvempiä. 

Raunion mukaan usko vaikuttaa ihmisessä kokonaisvaltaisesti ihmisen tahtoon, tunteisiin ja omaantuntoon ja kasvattaa ihmistä rakkauden kokemiseen ja sen mukaiseen toimintaan sosiaalisella tasolla. Sammeli Juntunen esittää teoksen toisessa luvussa, että uskova voi kuitenkin joutua epäilyksen valtaan, sillä hänen mahdollisuutensa tuntea Jumalaa ovat rajalliset. Hän tuntee Jumalan vain sikäli kuin hengellinen ihminen hallitsee hänessä lihallisen rinnalla. Hengellinen ihminen ei siis välttämättä koe olevansa täysin oikeutettu ottamaan kantaa lauseen "Jumala on olemassa" totuusarvoon. Tässä mielessä hän on agnostikko kuten Niiniluotokin esittää, mutta tästä huolimatta hengellistä elämää viettävän ihmisen kutsuminen agnostikoksi on erittäin harhaanjohtavaa. Ristiriita syntyy siitä, ettei järjen ratkaisua pidetä tarpeeksi kokonaisvaltaisena, vaan se nähdään yhtenä inhimillisenä kykynä. Tällainen ajattelutapa on filosofian historiassakin usein ollut vieras.

Kristillisen antropologian valossa Nietzschen lause: "Jumala on kuollut" merkitsee lihallisen ihmisen valtaa ja hengellisen ihmisen unohtumista. Itseasiassa se merkitsee kyvyttömyyttä edes tehdä mitään eroa näiden välillä, sillä tällaisen erottelun ymmärtäminen edellyttää, että ihminen on kokenut muutoksen lihallisesta kohti hengellistä. Tällainen muutos koskee vain uskoa, mutta ei sitä millaisessa sosiaalisessa ilmapiirissä ihminen elää. Uskonnollisella taustalla tuskin on asiassa välttämättä merkitystä.

Nykypäivänä hengellisen ja lihallisen ihmisen eroa on mahdollista tutkia psykologisin ja neuroteologisin keinoin, sillä nämä uskonnollisen elämän ainoat fysiologisesti havaittavat vaikutukset on tietenkin empiirisesti tutkittavissa. Sielunhoitotyössä tämä mahdollisuus on otettu selvästi vastaan, vaikkakin toisesta näkökulmasta katsottuna. Kristillinen ihmiskäsitys vaikuttaa tietyllä muodollisella tavalla samankaltaiselta kuin esimerkiksi psykoanalyyttinen tai kognitiivinen ihmiskuva. Niidenkin ytimessä on ajatus, että ihmisen motivationaalinen voima ei ole järjen alueella, vaan toimii ihmisessä kokonaisvaltaisesti.

Pystynkö siis kuvittelemaan tilaa, jossa rakkaus hallitsisi jokaista tekoani? Pystynkö kuvittelemaan tilaa, jossa jokainen katseeni maailmaan ja ihmisiin olisi rakkauden läpitunkemaa?  Miltä tämä tila vaikuttaisi? Enkö pakahtuisi rakkaudesta? Mitä tekisin sillä? Pitäisikö minun kysyä enää edes sitä olenko itse onnellinen?

bernini49.bmp