Selaillessani opiskeluaikana tekemiäni filosofian luentomuistiinpanoja huomasin, että filosofiaa voidaan tehdä monilla erilaisilla tavoilla ja tyyleillä.

Ensimmäinen tapa korostaa filosofisten ongelmien esittämistä ja ratkaisemista. Filosofisia ongelmia ovat esimerkiksi seuraavanlaiset: "Onko objektiivisia moraaliperiaatteita olemassa?", "Onko relativismi mahdollista?", "Mitä kausaliteetilla tarkoitetaan?", "Mikä on teko?", "Mitä hyvä on?" ja "Mitä aine on?". Tarkoituksena on siis tarkastella tarkoin rajattua kysymystä, tuoda esiin sen ongelmia ja pyrkiä vastaamaan niiihin. Filosofian historian kohdalla ongelmaa voidaan tarkastella jonkin ajattelijan tekstien kautta, mutta ajankohtaisempi siitä tulee tietenkin sijoitettaessa se nykyiseen filosofiseen keskusteluun. Metodi muistuttaa laskemista ja apuna voidaankin käyttää loogista formalismia, mutta tämä ei suinkaan ole välttämätöntä. Tämä tapa on suosittu analyyttisessä perinteessä, mutta se ei ole vieras tietenkään muuallakaan. Koska matematiikka on ajattelun lakeja tutkiva tiede, voidaan tämäkin filosofian metodi nähdä nimenomaan ajattelun tutkimuksena ja monet "filosofiset ongelmat" ovatkin hyvin samankaltaisia. Yhtenä esimerkkinä tällaisesta ajattelun kiemurasta tulee esiin itseensä viittaavien käsitysten kohdalla: "subjektivismi ei voi olla totta, koska se ei tarkoita mitään, koska ei voi olla olemassa subjektiivisia kieliä" tai "skeptismi ei voi päteä, koska skeptikko ei voi tietää sitä, ettei mitään voi tietää". Hyvinä esimerkkeinä tämän filosofisen tyylin edustajista voi pitää Bertrand Russellia ja G.E. Moorea, mutta yhtä hyvin ongelmanratkaisutaitoa tarvitsevat myös Martin Heidegger ja Jurgen Habermas.

Filosofia voi myös korostaa filosofisen ja kulttuurisen perinteen merkitystä. Tällöin filosofia sijoittuu vahvasti johonkin koulukuntaan tai perusnäkemykseen ja pyrkii puolustamaan sitä tai katsoo asioita pääasiassa sen näkökulmasta. Filosofia saattaa tässä tyylissä myös henkilöityä vahvasti johonkin karismaattiseen luennoitsijaan tai julkisuuden hahmoon. Filosofia on tässä lopulta instituutio, jonka tarkoitus on pönkittää intellektuaalisen eliitin vaikutusvaltaa. Tämän suuntauksen hyviä esimerkkejä ovat G. W. F. Hegel, J. W. Snellman ja Jean-Paul Sartre eli tuttavallisemmin "Jani-Pauli Saarinen".

Kolmas tapa korostaa filosofian käytännöllisyyttä. Tämän mukaan filosofian tehtävänä on "herätellä ihmisiä" ja tuoda esiin näkökulmia ja uusia tapoja ajatella. Tämän filosofisen tyylin tarkoitus on selvästi käytännöllinen ja pedagoginen: "Hei! Oletko huomannut, että näinkin voi ajatella?". Tässä tyylissä voi olla piirteitä ensimmäisestä, sillä kriittisen filosofian perustehtävä on tietoisuuden laajentaminen. Tämä kolmas tapa ei kuitenkaan pyri kiivaasti ratkaisemaan ongelmia, vaan ennemminkin korostamaan ongelmien olemassaoloa tuomalla niitä esiin. Tässä voi siis puhua ongelmien filosofiasta, kun taas ensimmäinen on erityisesti ratkaisemisen filosofiaa. Tämän tyylin klassisena esimerkkinä voi varmasti pitää Sokratesta "ateenalaisena paarmana". Yhtä hyvin tämä tyyli korostuu myös Theodor Adornon ajattelussa.

Kukaan ei voi kuitenkaan edustaa jotakin näistä tyyleistä puhtaasti, vaan filosofia tuo aina esiin näitä tyylejä erilaisissa sekoituksissa. Ensimmäinen tyyli puhtaana johtaisi pelkkään mekaaniseen ongelmien ratkaisemiseen, mikä ei välttämättä motivoisi moniakaan. Tätä voisi uskonnon alueella verrata kirjaimelliseen ja kuivakkaan puhdasoppisuuteen eräänlaiseen elämänvierastamiseen. Toinen muoto puhtaana johtaa filosofian vastakohtaan eli populismiin ja ajattelemattomuuteen, mutta tämäkään tuskin on vierasta aatteiden historiassa. Moni ihminen on tyytyväinen mikäli vain näyttää siltä, että toiminnalle ja elämäntavalle löytyy tukeva perusta. Yleensä tällaiseksi perustaksi riittää jokin merkittävä ja juhlittu henkilö, jonka tiedetään käsitelleen kyseisiä asioita. Sartre on tästä hyvä esimerkki. Häntä voidaan pitää modernin individualistisen elämäntavan ja ihmiskäsityksen esittäjänä kansallisosialistista ryhmäajattelua vastaan. Tämä tietenkin riitti 50-luvun ranskalaisille heidän tilanteessaan, mutta nykyään tilanne on taas muuttunut toisenlaiseksi. Kolmas filosofinen tyyli johtaa puhtaana äärimmäiseen skeptismiin, mitä uskonnon alueella edustaa mystiikka ja filosofiassa esimerkiksi stoalaisuus.

Mitä filosofia sitten on? Ilmiön jaottelu osiinsa eli analyysi ei vielä yksinään riitä, vaan osat on myös liitettävä toisiinsa uuden paremmin tiedostetun periaatteen valossa eli on tehtävä synteesi. Filosofian voisikin näiden kolmen eri tyylin valossa nähdä historiallisena ajatteluna, joka toisaalta ottaa osaa historialliseen tilanteeseensa, mutta pyrkii sen parempaan eli laajempaan tiedostamiseen ja samalla vaikuttaa itse historiaan niin, että se tulee itse filosofinen arvioinnin kohteeksi historiassa.

Voiko filosofia sitten olla "viisauden rakastamista"? Voiko filosofia olla "viisaudesta huolehtimista"? Sen on oltava sitä historiassa, jossakin historiallisessa tilanteessa, joka on osittain filosofian itsensä aikaansaamaa, sillä filosofia ei voi milloinkaan paeta vastuutaan ja väittää pystyvänsä lokeroitumaan vain ensimmäisen tyylin mukaiseksi ongelmien laskevaksi ratkaisijaksi. Se ei voi kuitenkaan hyväksyä historiallista tilannetta täysin, sillä tällöin se vajoaisi tyylin kaksi mukaiseksi vallitsevan ideologian teoreettiseksi esittäjäksi. Jollakin tavoin filosofian on pyrittävä vapauteen ajattelunsa harjoittamisessa, mutta se ei voi muuttua täydeksi kritiikiksikään, sillä tällöin se ei voi sanoa enää mitään. Filosofian on siis pystyttävä sitomaan itseään joihinkin periaatteisiin yhä uudestaan ja uudestaan, kuitenkin luopuen näistä yhä uudestaan ja uudestaan. Kaikkiaan tilanne kuvastaa järjen destruktiivisten ja konstruktiivisten kykyjen jatkuvaa taistelua. Mielenkiintoinen kysymys onkin, onko ihminen tuomittu järjen itseään vastaan nostaman sotahuudon kuuntelijaksi vai onko olemassa vielä jotakin muuta. Voiko viisauden rakastaminen olla destruktiota ja konstruktiota, jotta se voisi taas olla destruktiota ja konstruktiota, jotta se...