Uskonto ja filosofia filosofian tunnilla. Asia esitettiin suurinpiirtein seuraavasti:

Summa sumarum! Filosofian ja uskonnon suhde toisiinsa on aina ollut epäselvä ja hämmentävä, eikä historia tuo tämän suhteen kuvaamiseen mitään selkeää ja yksiselitteistä apua. Antiikin Rooman kristityt huomasivat pian, että Platonin ja Aristoteleen filosofia tarjoaa heillekin välineen teologian tekemiseen eli apologiaan. Toisaalta juuri filosofit esittivät järkevintä kritiikkiä kristittyjä kohtaan, johon kristityt pyrkivät vastaamaan.

Keskiajalla filosofia valjastettiin monella tavalla uskonnon ja kirkon palvelukseen. Sydänkeskiajalla vaalittiin Pseudo-Dionysioksen platonista mystiikan perintöä, mutta myöhemmin Aristoteleen logiikka alkoi saada merkittävämmän osan erityisesti yliopistojen synnyttyä 1200-luvulla. Kuuluisat Jumalan olemassaolon todistukset puhkeavat kukkaan. Mystiikka kokee myös muodonmuutoksen ja astuu ulos luostareista näinä aikoina.

Jotkut filosofit (Descartes, Spinoza...) pyrkivät vielä uudella ajalla seuraamaan Aristoteleen perinnettä käsitellä uskonnon teemoja logiikan avulla, mutta luonnontiedettä ihannoiva filosofia asettuu vastustamaan uskontoa voimakkaasti(David Hume etunenässä) ja uskonnosta puhdistettu järki eli rationaliteetti (ratio=luku) alkaa hallita erityisesti valistuksen ajattelua. Kirkko kuitenkin omaksuu osan tästäkin ajattelutavasta (esim. deismi). Hyvin nopeasti filosofia alkaa toisaalla kuitenkin puolustamaan uskontoa (esim. Blaise Pascal ja Kierkegaard). Valistusfilosofit toimivat siis uskonnon kriitikkoina, mutta se kohtaa kritiikkiä yksittäisten filosofien ja romantiikan taholta. Keskeinen kysymys koskee järjen olemusta ja mahdollisuuksia. Tätä kahtiajaottelua elämme filosofian alueella edelleen. Toisaalta filosofian avulla voidaan pyrkiä kritisoimaan uskontoa, mutta toisaalta filosofian avulla on myös pyritty poistamaan tieteelliseen maailmankuvaan ja uskontokritiikkiin liittyviä esteitä uskonnon tieltä ja jopa todistamaan Jumalan olemassaoloa logiikan avulla. Tämän Immanuel Kant totesi kuitenkin mahdottomaksi jo 1700-luvulla. Nykyajalle näyttää olevan tyypillistä se, että luonnontiede on kehittymässä samanlaiseksi välineeksi suhteessa uskontoon kuin filosofia. Toisaalta tieteen tuloksien avulla pyritään osoittamaan uskonto järjettömyydeksi, mutta toisaalta tieteen tuloksien avulla voidaan pyrkiä tekemään tilaa uskonnolle.

Filosofiassa ei siis ole löytynyt selkeää käsitystä sen suhteesta uskontoon, vaan se toimii välineenä maailmankuvien välisessä taistelussa. Onko tämä oikea paikka filosofialle jos se määritellään viisauden rakastamiseksi?