Viime aikoina olen alkanut kannattaa entistä selvemmin kriittistä järkiteoriaa. Sen mukaan järjen tehtävä on kritiikki enemmän kuin rakentaminen, koska rakentaminenkin kohtaa uuden kritiikin. Järjen tehtävänä on kaikkien mahdollisten käsitysten kritisointi, jotta kaikki ajattelutavat menettäisivät absoluuttisen luonteensa ja vapaudelle jäisi tilaa. Järjen tehtävä on siis hajoittaminen, mutta tässä hajoituksessa paljastuu jotakin positiivista. Kaikkien ajattelutapojen kritiikin kautta etiikka paljastaa itsensä. Kaikki itsensä korottaminen, oikeassa oleminen, yläpuolelle nouseminen ja valta katoavat, sillä miksi minä olisin yhtään sen oikeammassa kuin muut. Itsekritiikki paljastaa ihmiselle eettisen todellisuuden ja lopettaa jo ennalta käsin tuhoon tuomitun ja turhan selittelyn.

-”Miksi toimit tuolla tavoin?”

-”Olen valinnut tämän tien.”

Ristiriitaa tulisi arvostaa enemmän. Itse asiassa koko arvoasteikko johdonmukaisuuden ja ristiriitaisuuden välillä tulisi kääntää toisinpäin. Meidän tulisi varoa johdonmukaisuutta ja korostaa ristiriitojen olemassaoloa. Järki itse vapaudentavoittelussaan asettuu aina ristiriitaan itsensä kanssa. Varmimpiakin totuuksiamme vastaan järki osoittaa mahdollisuuden johonkin muuhun. Se tuo esiin meille jokaisessa kysymyksessä voimansa osoittaa kaikki käsityksemme suhteellisiksi. Ainoa mikä pysyy, vaikkakin katoaa välillä järjen kohinan alle on vapaus, joka ilmentää itsensä ristiriidassa. Se nauttii ristiriidasta. Ristiriita on sen koti, mutta tämä koti pakottaa meidät valitsemaan totuutemme. Emme voi turvautua mihinkään valmiiseen tai ulkopuoliseen. Se tuo jokaisen päätöksemme valinnallisuuden ja eettisyyden esiin.

-”Miksi ajattelet tuolla tavoin?”

-”Olen päättänyt ajatella niin. Sydämeni pohjasta.”

Järki kyseenalaistaa havaintomme. Se kyseenalaistaa meidät ja itsensä. Se osoittaa, ettei millekään löydy perustaa, mikä kestäisi. Koko todellisuuskaan ei kykene pakenemaan ristiriitaa. Järki kyseenalaistaa Jumalankin, sillä vaikka Hän olisi olemassa, hänet tulisi hylätä vapauden tähden. Järki hylkää Hänet vain kriittisen luonteensa vuoksi samoin kuin se hylkää kaiken muunkin. Järki uhraa Jumalan, kuten Hän uhrasi Itsensä. Usko on järkeä, jossa kritiikki ei kohdistu yksittäiseen, vaan absoluuttiin kaikessa voimassaan ja kutistaa uskojansa mitättömäksi. Uskossa rauha  ei väitä mitään, vaan vain odottaa, että tapahtuma koittaisi. Usko on toivossa odottamista.