Filosofi Immanuel Kantin mukaan valistus on "ihmisen pääsemistä eroon hänen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta. Alaikäisyys on kyvyttömyyttä käyttää omaa järkeään ilman toisten johdatusta. Valistuksen tunnuslause on siis: Käytä rohkeasti omaa järkeäsi!". Kant muotoilee epäselvän valistus-käsitteen hyvin ja moderni ihminen näyttää omaksuneen 1720-luvulta alkavan valistuksen periaatteen niin hyvin, että häntä voi varmasti pitää valistuksen lapsena. Valistusfilosofit löysivät oman järjen käytön suurimman esteen tietenkin aikansa mahtavimmasta maailmankatsomuksellisesta instituutiosta eli kirkosta ja valistuksesta tulikin hyvin voimakkaasti uskontokritiikkiä. Tässä mielessä myös myöhemmät uskontokriitikot kuten Karl Marx, Sigmund Freud ja Bertrand Russell ovat mitä suurimmassa määrin valistuksen perillisiä, puhumattakaan nykypäivän uskontokriitikoista.
KANT.jpg
Immanuel Kant ja otsalla loistava "järjen valo"

Valistuksen iskulausetta tarkasteltaessa ei useinkaan kiinnitetä huomiota siihen, ettei se korosta pelkästään järkeä, vaan ennenkaikkea minuutta eli yksilöä, individiä. Keskeistä valistuksessa ei ole se, että käytetään järkeä, vaan se että käytetään OMAA järkeä. Tämän vuoksi ei olekaan ihme, että eurooppalainen valistunut ihminen ei pysty lopultakaan ymmärtämään epäitsekkyyttä, mikä tulee esiin siinä, että kaikenlainen "itsensä uhraaminen" on valistuneelle eurooppalaiselle mahdotonta. Nykyisessä ekologisessa tilanteessa tämä on tietenkin valitettavaa, mutta toisaalta... Valistuneen eurooppalaisen tulee joka tapauksessa "itse olla jotakin" ja hänen tulee olla "järkevän eurooppalaisen" ruumillistuma. Hänen on tehtävä itsensä olemassaolevaksi valistuksen standardeissa ja surullista on huomata, että tästä on tullut monelle jonkinasteinen pakkomielle.
     Psykologia tieteenä on valistuksen tiedettä ja onkin mielenkiintoista huomata sen suosio toisaalta tieteenalana ja toisaalta kansanomaisensa ihmisen toiminnan selitysperustana. Neurologiaa voidaan pitää äärimmäisenä materialistisena valistuksena. Psykologia kuitenkin kiinnittyy minuuteen niin kouristuksenomaisesti, ettei ole mikään ihme, että Freud kutsui eurooppalaista kulttuuria neuroottiseksi. Pahimmassa tapauksessa psykologiassa jäädään rypemään "minuuteen" jopa vuosiksi erilaisissa terapioissa ja istunnoissa. Toisaalta valistunut eurooppalainen ei pysty mihinkään muuhun, sillä jokainen tiede on oman kulttuurinsa heijastumaa. Lähtökohta - minuuden korostaminen - ei muutu, eikä paluu antiikin stoalaiseen, epikurolaiseen tai kristilliseen ihanteeseen ole mitenkään mahdollista. Valistus on järjen korostamista, mutta mitä muuta "korostaminen" voi olla kuin tunnetta ja aktiivista toimintaa. Valistus on siis ennenkaikkea ideologinen ohjelma ja sen yhteydet myös talouselämään ja kuluttamiseen ovat mielenkiintoisia.
Lenin-Trotsky_Red_Square.jpg
Valistus ja kritiikki sopivatkin hyvin yhteen. Mikä muu kertoisi ihmiselle enemmän omasta olemassaolosta ja oman järjen käytöstä kuin tunne erillisyydestä suhteessa toiseen? Tämän tunteen voi synnyttää vain rationaaliseksi oletetussa väittelyssä saatu suosio tai itsetehostus, enkä voi sanoa muuta kuin, että valistuksen standardeilla eniten "olemassaollut" henkilö on varmasti Lenin. Hämmentävää onkin kuinka sokeasti valistus luottaa "OMAAN" järkeen ja ihmisen kykyyn irrottautua perinteestä. Hedelmällisempää on kuitenkin kysyä onko uskonnolla enää nykyisessä maallistuneessa eurooppalaisessa yhteiskunnassa mitään todellista merkitystä järjenkäyttöä rajoittavana tekijänä vai löytyvätkö nykyiset "uskonnot" jostakin aivan muualta? Voisiko uskonto jossakin tapauksessa jopa edistää järjen käyttöä ja kuinka pahasti se on itse hurahtanut "valistukseen"? Suomalaisessa filosofiassa tätä kysymystä on tuskin vielä edes kuiskattu, mikä on valitettavaa, sillä tukeutuminen valistukseen ja järkeen voi osoittautua lopulta pelkäksi itsetehostukseksi. Järki jää pinnalliseksi mikäli se ei astu myös oman itsensä ulkopuolelle.   

"Monet luulevat valistuksen tarkoittavan kampausta tai ranskalaista vaatepartta; toiset taas että siinä on kysymys Jumalan ja Jeesuksen Kristuksen pilkasta. Olenpa tuntenut erään nuoren tolvanan, joka piti itseään valistuneena, koska osasi pälpättää ranskaa."  Christian Salzman, teoksessa Carl von Carlsberg