Heräsin muutama yö sitten neljän aikaan ja mielessäni pyöri "metafyysinen systeemi", joka myöhemmin alkoi vaikuttaa hyvin tutulta. Tässä systeemissä monet tämänkin blogin kirjoituksista vaikuttavat nivoutuvan yhteen. Toisaalta tässä metafyysisessä systeemissä on mystiikan lisäksi merleau-pontylaista subjekti-objekti -hämärrystä, Frankfurtin koulukunnan dialektiikkaa, negatiivisen teologian skeptisyyttä ja jungilaista psykoanalyyttista etsintää.

Metafyysinen systeemi

Todellisuus muodostuu kahden ääripään dialektisesta suhteesta. Näitä ääripäitä voi kuvata käsitteillä "tuonpuoleinen" ja "tämänpuoleinen". Termit ovat kuitenkin harhaanjohtavia, sillä ääripäät eivät koskaan esiinny puhtaina, vaan enemminkin hämärärajaisina subjektin ja "toisen" dialektisina suhteina. Ihmisen suhde näihin ääripäihin on siis taistelua minuudesta ja toisesta. Ihminen pyrkii olemaan "itse", mutta ei voi olla sitä ilman suhdetta "toiseen", jolloin hän ei voi olla "itse".

Äärimuodoissaan nämä ääripäät ovat myös sisäisesti dialektisia, eli aine on henkeä ja henki ainetta.

Tuonpuoleista voidaan kutsua myös "alitajunnaksi", tämänpuoleista voidaan kutsua myös "aineeksi". Nämäkin ovat dialektisia käsitteitä: aine voidaan käsittää aineeksi vain subjektissa ja alitajunta lopettaa olemasta alitajuntaa saavuttaessaan subjektin tajunnan. Niiden alkuperästä on jäljellä kuitenkin jokin merkki.

"Tuonpuoleisen" liike "tämänpuoleiseen" on universaalia seksuaalisuutta. Tuonpuoleisuus ryöpsähtää tämänpuoleiseen seksuaalisessa ryöpsähdyksessä kuten lapsi syntyy. Tietoisuus ja tietoisuuden tiedostama aine valaistuu alitajunnasta kuin universaali syntymä. Tämän seksuaalisuuden rauhallisempi muoto on rakkautta, joka varjelee tämänpuoleista muistaen aina sen alkuperän.

Neuroosi on elämän varjelemista tuonpuoleisen unohduksessa. Tämän vuoksi neuroosi on kuoleman pelkoa eli "tämänpuoleisen" pitämistä ainoana todellisuutena. Neurootikko takertuu "aineeseen", eikä huomaa dialektista suhdettaan siihen. 

Fysiikka on universaalin seksuaalisuuden tutkimista "tämänpuoleisesta" käsin. "Tämänpuoleinen" ei koskaan esiinny puhtaana vaan se sisällyttää itseensä "ihmisen" ja "aineen" dialektisen suhteen.

"Tämänpuoleisen" liike "tuonpuoleista" kohti on "kuolemaa". Tämän vuoksi usko on tämänpuoleisen minuuden kuolemaa. Se haastaa subjektin ja edellyttää siltä katoamista. Uskova on "kuollut" tämänpuoleisesta katsottuna, mutta hän kylpee tuonpuoleisen seksuaalisuudessa. Tämä on rauhaa kuten kuollut on rauhallinen. Se on hänessä kuten maailma on neurootikossa dialektisena suhteena.  

Kauhu on seksuaalisuuden ja neuroottisuuden väärä yhdistelmä. Kauhu takertuu tämänpuoleiseen ja antaa tämän takertumisen värittää tuonpuoleisen liikettä tämänpuoleiseen. Se syöksee ihmisen takaisin tämänpuoleiseen.

Metafysiikka on näkemysten kokoamista yhteen. Siitä se saa perustelunsa. Sen tehtävänä ei ole kertoa totuutta. Helvetissä on totta sanoa: "hyvyyttä ei ole". Todellisuus ei ole sitä.

1274818907_img-d41d8cd98f00b204e9800998e