Fysikalismi syntyi vastakohdaksi fenomenalismille, jota kannatettiin Wienin piirissä 1900-luvun alkupuolella. Fenomenalismin mukaan tiede perustuu empiirisiin sense-datoihin. Tämä näkemys on viimekädessä idealismia, minkä vuoksi Otto Neurathin ja R. Carnapin fysikalismi korosti kaiken fysikaalisen, siis aineen ja energian merkitystä ja ajattelivat, että kaikki on lopulta käännettävissä fysiikan kielelle. Fysikalismi ei kuitenkaan ole sanan perinteisessä merkityksessä materialismia, sillä se korostaa fysiikan merkitystä maailmankuvan pohjana, jolloin esimerkiksi fysiikan teoreettiset käsitteet ovat osa sitä. Vaikka Neurath ja Carnap katsoivat, että fysikalismi on lingvistinen teoria ja materialismi metafysiikkaa, materialismi katsotaan joskus lähes synonyymiksi fysikalismille.

Monet fysikalistit ovat tieteellisiä realisteja, mutta tämä ei ole välttämätöntä. Fysikalismiin kuuluu myös yhtä hyvin reduktionismi, jonka mukaan fysikaalista maailmaa päältävien entiteettien teoria voidaan palauttaa fysiikan teorioihin. Tästä huolimatta reduktionismi ei kuitenkaan ole välttämätöntä, sillä voidaan ajatella, että mielenfilosofiassa mentaaliset ominaisuudet vain päältävät eli ovat supervenienttisessä suhteessa fysikaalisiin ominaisuuksiin. Jaegwond Kimin mukaan fysikalismi ja redusoitavuus ovat kuitenkin välttämätön kaksikko.

Reduktionistisella fysikalismilla on kaksi muotoa: tyyppifysikalismissa ajatellaan, että mentaaliset tilat voidaan palauttaa fysikaalisiksi tiloiksi tai ainakin viittaavat samoihin tiloihin ja tämä suhde käsitetään kaikkia vastaavia mentaalisia tiloja koskevaksi. Tällainen suhde mentaalisten ja fysikaalisten tilojen välillä on myös kiistetty ja esiintymäfysikalismissa ajatellaankin niin, että mentaalisen tilan muutokseksi riittää, että jokin siihen liittyvä fysikaalinen tila muuttuu juuri tietyn mentaalisen tapahtumakerran eli esiintymän kohdalla, jolloin suhdetta ei voi pitää kuitenkaan vastaavalla tavalla universaalina vastaavanlaisten mentaalisten tapahtumien kohdalla.

Jo näistä muotoiluista käy selväksi, että fysikalismi ei ole yhtenäinen teoria vaan se on saanut erilaisia muotoja riippuen siitä millaisiin argumentteihin se pyrkii vastaamaan. Sami Pihlström vastustaa kuitenkin kaikkea fysikalismia sillä perusteella, että fysikalistinkin on uskottava näkemystensä totuuteen ja tämän vuoksi hän uskoo arvoihin(totuus), joita ei kuitenkaan voi olla hänen mukaansa olemassa. Fysikalisti joutuu siis ristiriitaan itsensä kanssa, minkä vuoksi hänen tulisi luopua väitteestä, jonka mukaan fysikalismi on totta. Eero Paloheimo on puolestaan vastannut Pihlströmille, että fysikalismin mukaan arvot ovat olemassa viime kädessä juuri fysikaalisina tiloina.

Pihlströmin ja Paloheimon argumentaatio selvenee, kun tehdään ero apriorisen ja aposteriorisen fysikalismin välillä(tässä yhteydessä vertaus menee kuitenkin vähän ohi erityisesti Pihlströmin kohdalla). Apriorisen fysikalismin mukaan kuvaus fysikaalisesta todellisuudesta sisältää kuvauksen koko todellisuudesta, kun taas aposteriorisen teorian mukaan tämä suhde on määritettävä käytännön tutkimuksessa. Pihlström näyttäisi vaativan fysikalistilta loogisuutta, jota Paloheimo ei näytä vaativan, koska tieteellinen tutkimus osoittaa erilaisissa yksityistapauksissa sen miten eri ilmiöt ovat palautettavissa fysiikan teorioihin. 

Fysikalismia on kritisoitu myös zombieargumentilla, jonka mukaan voisi olla olemassa ihmisten kanssa identtisiä zombeja, joilta kuitenkin puuttuisi mentaaliset tilat ja väitteellä, ettei fysikalismissa voi olla kvalioita eli omainaisuuksia, kuten "punaisuus". Näihin näkemyksiin on kuitenkin esitetty järkeviä vasta-argumentteja, vaikka erityisesti zombieargumenti on hankala vierassieluisuuden ongelman vuoksi. Miten ylipäätään voisimme erottaa toisistaan zombien ja ihmisen? Tätä eroa emme voi tehdä edes tutkimalla aivotoimintaa. Tällainen ongelma ei kuitenkaan vahvista ei-fysikalistin argumentteja.

Fysikalismin vaihtoehtona voisi toimia epifenomenalismi(mentaaliset tilat eivät aiheuta fysikaalisia tiloja) tai panpsykismi, joista itse valitsisin mieluusti panpsykismin, koska fysikalismin "päältämisen" käsite on niin epäselvä, että sitä ei voi pitää kuin hyvänä arvauksena tai oletuksena. Fysikalismi kohtaisi siis samantyyppisen ongelman kuin emergentismi. Panpsykismi ratkaisee myös kvalioiden ongelman, sillä sen mukaan "me itse katsomme todellisuutta aineen sisältä".

Fysikalismi on kuitenkin viime kädessä mielenkiintoinen näkemys ja jos haluaa katsoa pitkälle tieteen kehityksessä ja antaa luvan scifimäisille unelmilleen, voidaan ajatella, että kuva fysikalismista saattaa muuttua vielä niin paljon, ettemme oikeastaan tunne sitä enää entisen kaltaiseksi fysikalismiksi, vaan antaisimme sille jonkin aivan toisen nimen. Tällöin se saattaisi päästä eroon myös ahdistavan ylirationaalisesta insinöörimäisyydestään. Seuraavassa esitän joitakin pohdintoja, jotka saattavat jo tehdä tämän yhdessä kysymyksiini esittämien vastausten kanssa. 

Fysikalismin ongelmana voidaan pitää sitä, ettei nykyfysiikassa ole lopullista käsitystä aineen luonteesta. Vaikka jokin kulttuuri-ilmiö voitaisiin palauttaa mentaaliselle tasolle ja sitten neurologiselle tasolle ja sitten kemialliselle tasolle ja lopulta jollekin fysikaaliselle tasolle, voimme kysyä milloin voisimme olla varmoja siitä, että olemme päässeet palauttamisessa loppuun asti eli ns. fysikaaliselle tasolle? Kysymyksen kannalta ei ole kuitenkaan olennaista olemmeko reduktionisteja vai emme. Toisaalta voimme kysyä eikö fysikalismi vaatisi fysiikan kehittymistä vähintään yhtenäisteorian tasolle, jotta meidän ei pitäisi palautusvaiheessa valita teoriaa, johon ilmiö palautetaan. Muuten herää kysymys siitä, millä perusteella teoria on valittu. Ei-reduktionistille kysymys herää tietenkin jo siksi, että hänen pitäisi päättää mitä fysiikan teoriaa hän pitää keskeisimpänä. Oman haasteensa fysikalismille saattaa aiheuttaa jo fysikaalisten teorioiden mahdollisuus sinänsä: onko palauttaminen mahdollista, mikäli fysiikan teoria sisältää ristiriitoja ja parhaimmillaankin vain todennäköisyyksiä, kuten atomifysiikassa?

Itse ihmettelen fysikalismissa erityisesti sitä, mihin käännettävyysteesi eli ajatus kaiken kielen palauttamisesta fysiikan kieleksi lopulta johtaisi. Mikäli käännettävyysteesi pitäisi paikkansa tarkoittaisi se, että periaatteessa teoria kuin teoria on käännettävissä minkä tahansa teorian kielelle ainakin niin, että fysiikka toimisi eräänlaisena sanakirjana tarpeen vaatiessa. Intuitioni sanoisi, ettei tällaista sanakirjaa edes tarvittaisi. Mikäli näin on, tuntuu oudolta miksi juuri fysiikka on valittu keskeisimmäksi teoriaksi ja miksi sen asemaa on korostettu suhteessa muihin tieteisiin?

Seuraavassa yritän vastata lyhyesti omiin kysymyksiini pohtimalla sitä mitä fysikalismi ei ole. Fysikalismi ei allekirjoita metodologista naturalismia tai episteemistä optimismia suhteessa tieteeseen. Se ei siis ole naturalismia, koska se ei ole metafysiikkaa, eikä luota tieteen "sanovan viimeistä sanaa", koska tämä olisi sitoutumista metodologiseen naturalismiin. Samasta syystä fysikalismi ei sitoudu myöskään tieteellisen yhtenäisyyden vaatimukseen. Fysikalismi ei myöskään sitoudu välttämättä objektiivisuuteen, eli käsitykseen, ettei tosissa teorioissa ole näkökulmasidonnaisuuksia. Erityisesti tällainen sitoutumattomuus objektiivisuuteen tulee esille ei-reduktiivisten aposteriori -fysikalismin kohdalla. Fysikalismi ei myöskään johda deterministiseen luontokäsitykseen, kaiken palauttamiseen fysiikkaan, empirismiin, nominalismiin tai ateismiin. Tämä riittää pääosin jo vastaamaan kysymyksiini: fysikalismi ei näytä edes sitoutuvan käsityksiin, joihin se helposti liitetään ja joihin minä sen kysymyksissäni liitin. Koska on näin paljon kaikkea mihin fysikalismi ei sitoudu voidaan tietenkin kysyä mihin se sitten sitoutuu? Vaikuttaakin siltä, että fysikalismi jättää lopulta aika paljon avoimeksi ja tämän vuoksi scifimäiset kuvitelmat tulevaisuuden fysiikasta ovat fysikalismin kohdalla aivan paikallaan.

DETECTIVE+COMICS+320+004.jpg

Lukioaikana jopa elättelin haavetta, että minusta voisi tulla fyysikko. Olisi siinä kieltämättä oma erityisen "jännä" maailmansa.