Näin mukavaa unta eräänä yönä. Olin lapsuuden kotitalossani ja katselin ikkunasta ulos pihalle. Asuin rivarissa ja pihan koivujen takana kesällä näkyi jättiläismäinen lintu - pitkän miehen kokoinen. Lintu oli musta, mutta sillä oli jonkin verran valkoista siipien pitkien sulkien päässä. Pyysin tyttöystävääni katsomaan ja kun hän saapui paikalle lintu lensi jo korkealla ilmassa.

Sitten tapahtui jotakin vielä erikoisempaa. Lintu asettui seisomaan auringon eteen niin, että sen profiili selkeästi näkyi aurinkoa vasten. Katsoimme ihmetellen kun auringosta avautui ovi, josta lintu pujahti sisälle. Kysyin tyttöystävältäni: "Näitkö mitä tapahtui?" Hän nyökytteli.

Muutaman tunnin kuluttua istuimme sohvalla ja kysyin muistiko tyttöystäväni vielä mitä olimme nähneet. Hän mietti hetken ja kielsi muistavansa enää mitään.

1241206991_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Uni käsitteli ikiaikaisia teemoja: lintu on uskonnoissa sielun symboli ja aurinko symboloi suurempaa sielua, johon sielu voi yhdistyä. Kyse voi olla toiveesta, mutta jotakin voi myös olla tapahtunut. Unet ovat aina subjektiivisia kuvia, mutta minusta vaikuttaa siltä, ettei ihmisen tehtävä ole antaa liian valmiita vastauksia. Ihmisen tulisi vain odottaa ja katsoa mitä tapahtuu ja pyrkiä huomaamaan mihin mukautua ja mihin ei.

Näin siinä siis käy. Vaikka kokisi mitä, kokemusten jakaminen muiden kanssa on mahdotonta. Joskus voimme tietenkin olettaa, että puhumme samasta asiasta ja tiedämme mistä puhumme, mutta ainakin nykyään uskonnolliset kokemukset jättävät ihmisen yksin ja koko kulttuuria vaivaava  kyvyttömyys ymmärtää niitä rajoittaa nykyihmisen elämää ja kokemusmaailmaa. Minusta vaikuttaa siltä, että ainakin osalle ihmisistä sielun syvyydet ovat alueita, joita ei koskaan ole tiedostettu. Tästä kertoo se, että ne on pidettävä piilossa kieltämällä ja taistelemalla vastaan ja takertumalla elämän pintaan. Varoitus: todesta voi tulla epätodellista ja epätodellinen voi paljastua todeksi.

Voiko sitten kaapuun takertua? Tai voiko siihen kuristua? Isä Mitro sanoi kantavansa vakaumusta sydämessään sen jälkeen, kun kiista hänen käyttämästään papin kaavusta oli alkanut kääntyä hänen "tappiokseen". Miksi ylipäätään kyse asusteesta on noussut uutisaiheeksi? Ensimmäisenä tulee mieleen uskonnon ja politiikan (polis/kreik.=kaupunki) suhde. Suurin osa nykysuomalaisista katsoo, ettei näitä tulisi sekoittaa toisiinsa, mutta nyt vaikuttaa siltä, että Mitron kaavusta on tullut kysymys yksilön oikeuksista. Mitrolla on varmasti kuitenkin takanaan papilliset lupauksensa. Näyttääkin siltä, että politiikalla on jälleen hyvät mahdollisuudet kammeta kirkkoa (tällä kertaa ortodoksista) halaumaansa suuntaan tai ainakin korostaa omaa merkitystään muiden instituutioiden rinnalla. Toiseksi mieleen tulee juuri tuo pinnallisuus. Maallistuneelle länsimaiselle ja populistiselle politiikalle keskeisiä kysymyksiä ovat juuri ne turhat kysymykset. Mitrollekaan usko ei ole kaavusta kiinni, mutta miksi hän sanoo, ettei 300-luvulla ollut politiikkaa? Silloinhan Konstantinus imi kristinuskon osaksi roomalaista politiikkaa, perusti Konstantinopolin ja siirsi Rooman sinne. Samalla osa kristityistä torjui kirkon maallistumisen ja muutti erämaiden luostareihin.

Isä Mitron toiminta herättää monia kysymyksiä. Kanoninen laki on tulkinnanvaraista, mutta kenellä on tulkinnan oikeus. Kaikki on tulkinnanvaraista, mutta Mitron kuvittelisi tietävän hyvin miten kanonista lakia tulkitaan ja kuka sitä tekee. Hän tekee siis politiikkaa jättämällä kertomatta jotakin niille, jotka eivät uskontoa tunne. Hän aloittaa politiikan tekemisen papin kaapu päällään. Kaapukiista on hyvä tapa tehdä itsensä näkyväksi. Uskontoa on aina käytetty politiikan välineenä. Uskonnon näkökulmasta tämä on aina ollut myös negatiivista, sillä uskonto kadottaa siinä identiteettinsä. Salaisuus piiloutuu näin syvemmälle piiloonsa, mutta ilmoittaa poissaolonsa selvästi.

2620431170_c2d0a0a540.jpg