Tietoteoreettista objektivisimia puolustetaan usein sillä, että relativismissa ja subjektivismissa oletetetaan lähtökohdaksi sellaista, jota ne eivät voi lähtökohtaisesti puolustaa. Subjektivisti ei voi siis väittää, että kaikki totuudet ovat henkilökohtaisia luomuksia, koska hän ei voi loogisesti asettua todistamaan väitettään oikeaksi. Relativismin on usein katsottu liukuvan pahaenteisesti subjektivismiin ja kohtaavan saman ongelman. Argumentti subjektivismin sisäisestä ristiriitaisuudesta on siis samanlainen, mitä usein esitetään tietoteoreettista vahvaa skeptismiä kohtaan: miten skeptikko voi väittää tietävänsä jotain jos mitään ei voi tietää? Tämän argumentin mukaan subjektivistit ja relativistit siis olettavat jotain sellaista, mitä he eivät voi lähtökohtaisesti osoittaa todeksi.
    Tietoteoreettista subjektivismia voi kuitenkin syventää tavalla, joka osoittaa tämän objektivistisen kritiikin yhtä heikoksi kuin kritisoimansa subjektivismin. Objektivisti puolustaa jotakin niin suurta, ettei hän pysty todistamaan väitettään oikeaksi. Hän ei kannata ristiriitaista teoriaa, mutta tämä ei häntä auta, sillä hän ei pysty osoittamaan näkemystään todeksi. Ennen siirtymistään objektivismiin hänen tulisikin osoittaa logiikkansa objektiiviseksi eli totuudenmukaiseksi. Tämä edellyttää objektivistista totuusnäkemystä, mikä pitäisi osoittaa todeksi sen sijaan, että sitä pidetään sanomattomana ennakko-oletuksena. "Objektivismia" tulisikin tarkentaa? Miten se eroaa realismin erilaisista versioista? Miten se eroaa intersubjektivismista? Onko kaikilla mahdollisuus saavuttaa objektiivista tietoa?

get_image?provider_id=207&size=550x550_m
Arvostellessaan subjektivismia objektivisti ei huomaa, ettei hän pelaakaan peliä enää subjektivismin ehdoilla, vaan vaatii tältä jotain sellaista, minkä subjektivisti ymmärtää mahdottomaksi. Objektivisti edellyttää tältä objektiivista näyttöä, mutta johdonmukaisen subjektivistin tulisi pysyä tässä kohdassa hiljaa edes miellyttääkseen objektivistia vähän. Hän voi kuitenkin myös puolustaa subjektivismiaan joutumatta edes loogiseen ristiriitaan, mikäli hän tulkitsee tilanteensa ontologisesta subjektivismista käsin. Tämän näkemyksen mukaan hän operoi jatkuvasti subjektivismin maailmassa, eikä hänen todistelunsa ylitä siltaa objektiiviseen maailmaan. Tästä huolimatta hän voi kuitenkin keskustella ja väitellä objektivistin kanssa. Hänen tulkintansa tilanteesta vain on puhdistettu objektivistisista ennakko-oletuksista. Tällainen "elämäntilanteen tulkinta" pystyy asettamaan subjektivistin paikkaan, jossa hän pääsee eroon objektivistisista taustaoletuksista ja pystyy luomaan subjektiiviset totuutensa itsekriittisen sisäisen tutkimuksen avulla. Objektivististisia vaatimuksia ei pidä mitenkään päästää sisälle subjektivistiseen maailmaan, sillä ne sekoittavat logiikoita ja maailmoja toisiinsa tavalla, josta ei ole ulospääsyä. Subjektivistikaan ei kuitenkaan hyväksy mitä tahansa. Hänen tuleekin perehtyä omaan henkiseen sisäisyyteensä  - ts. maailmaan - kaikella tarmolla ja ylipäätään välttää julistamasta totuuksia- erityisesti sitä, että hän olisi muuttunut objektivistiksi eli absoluuttisen idealismin kannattajaksi, vaikka se tuntuisikin oikealta. Toisaalta hänen ei kuitenkaan ole pakko tehdä näin, sillä ontologinen subjektivisti - berkeleyläinen idealisti - tulkitsee lopulta kaiken johdonmukaisesti subjektivistisesta näkökulmastaan ja ymmärtää, että vain tällä tavoin hän voi elää "jalat maassa", kuitenkaan lopulta tietämättä edes sitä kuka hän itse on. Kritisoidessaan objektivistia subjektivisti siis ymmärtää, että hän lopulta kritisoi vain itseään. Vasta tämä saattaa aloittaa prosessin, jossa pyritään kokonaisvaltaiseen tajunnan suoruuteen.

"Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut." Matt: 6.6.