Opetusministeri Virkkusen suunnitelmat oman uskonnon opettamisen korvaamisesta kaikille katsomustavasta riippumatta yhteisellä uskontotiedon opetuksella on saanut paljon keskustelua aikaan. Uskonnon(kin) opettajana haluan tietenkin tuoda esiin myös oman näkökantani.

Virkkusen ajatuksessa on varmasti jotakin, josta nykyinen uskonnonopetuskin voi ottaa opiksi, mutta yleisellä uskontotiedolla olisi omat ongelmansa, jotka ovat niin merkittäviä, ettei tällaista suunnitelmaa ole perusteltua toteuttaa. Ongelmina näen seuraavia asioita:

1. Kaikki katsomukselliset ryhmät eivät hyväksyisi uskontotietoa. Tämä vaikeuttaa näiden ryhmien jäsenten integroitumista yhteiskuntaan, jonka olennainen osa koululaitos on. Tällä voi olla uskontoryhmien välistä rauhaa heikentävä vaikutus. Käytännössä opetus mukailisi luterilaisen uskonnon opetusta, sillä suurin osa opettajista olisi entisiä luterilaisen uskonnon opettajia.

2. Valtio ja kunnat tukevat monia erilaisia ryhmiä palvelevia koulutus- ja harrastusmuotoja. Miksi katsomuksellisia ryhmiä ei voisi ottaa opetuksessa huomioon samoin kuin esim. tiedettä ja teknologiaa? Toteutuessaan uskontotieto siirtäisi valtion politiikkaa positiivisesta uskonnonvapaustulkinnasta kohti negatiivista. Valtio ei siis käytännössä enää tukisi tai kohtelisi tasapuolisesti erilaisia katsomuksellisia ryhmiä, vaan ainoastaan sietäisi niitä. Tämä on ongelma erityisesti pienille katsomuksellisille ryhmille, kuten uskonnottomille, ortodokseille ja islaminuskoisille. 

3. Uskontotieto ei olisi puolueetonta. Opetussuunnitelman tasolla uskontotieto perustuisi uskontotieteen opettamiseen. Uskontotiedettä on puolestaan usein kritisoitu "siirtomaatieteeksi", jonka tarkoitus ei ole ymmärtää uskontoa tasavertaisena ilmiönä, vaan selittää sitä ja alistaa se yksipuolisen "järkevän" haltuunoton kohteeksi. Uskontotieto voidaankin nähdä maallistuneen valtion "pakkouskontona" kaikille.

4. Virkkusen ehdotus on ristiriidassa opetusministeriön luovuutta edistävän tasa-arvopolitiikan kanssa.

Venäjällä ollaan kaavailemassa uskonnon opetuksen tuomista takaisin kouluihin. Medevedevin mukaan tarkoituksena on opettaa opiskelijoille moraalia. Uskonnon opetuksen merkitys on siis huomattu myös itänaapurissa, josta se kommunistisena aikana lakkautettiin. Nykysuomessa asia ei kuitenkaan ole itsestäänselvä, sillä maallistuneen yhteiskunnan tieto uskonnon merkityksestä on hyvin vähäistä. Tämän vuoksi nykyinen yhteiskunta tarvitseekin tieteellisesti perusteltua tietoa uskonnon positiivisista vaikutuksista yksilöön ja sosiaalisiin ryhmiin(esim. neuroteologia). Tällainen tieto on tärkeää myös uskonnollisten yhteisöjen itsereflektiossa. Suomen luterilainen kirkko vaikuttaa onneksi olevan asiasta aika hyvin perillä.

Oman uskonnon opetuksessa voidaan perustella miten uskonnollinen kokemus on mahdollinen ja millainen totuusarvo sillä on suhteessa muuhun kokemukseen. Oman uskonnon opetuksessa asia on parhaassa tapauksessa tutulla tavalla läsnä. Uskonnollisen kokemuksen ymmärtäminen auttaa ymmärtämään kaikkea uskonnollisuutta samalla tavalla kuin kivun tunteminen auttaa ymmärtämään ihmistä, jolla on kipuja. Tällä on suuri merkitys nykypäivänä, sillä nykymaailman suurin ristiriita liittyy juuri maallistuneen ihmisen kyvyttömyyteen ymmärtää uskonnollisuutta. Tämä ymmärtämättömyys tulee esiin maallistuneessa maailmassa vihana uskontoa kohtaan, mutta samalla pinnallisena ihmiskuvana, josta ihminen, koko yhteisö ja luonto kärsivät. Poliittisella tasolla ristiriita synnyttää erimielisyyksiä maallistuneen ja uskonnollisen elämäntavan välillä länsimaissa, mutta myös ulkopoliittisissa suhteissa.

Virkkusen ehdotuksesta kannattaa ottaa kuitenkin huomioon se, että nykyinen uskonnon opetus tulee tarvitsemaan enemmän aikaa maailman uskontojen opettamiseen. Tällaista aikaa on kuitenkin vaikea käytännössä opetussuunnitelmaan lisätä, vaikka se olisi myös ekumeenisen ja uskontodialogisen työn kannalta tärkeää. Uskonnon opetus kattaa kaikesta lukio-opetuksesta nykyisin noin neljä prosenttia. Tämä määrä on käytännössä aivan liian pieni asian merkittävyyteen suhteutettuna ja voidaankin ajatella, että nykyinen koululaitos toimii maallistuneen elämäntavan opettajana. Tämä ei tietenkään ole mikään ihme. Käytännössä koululaitos aina ajaa vallitsevan elämäntavan arvoja, mutta mikäli se ei pysty kriittisesti tarkastelemaan tilannettaan, se on mukana luomassa ongelmia, joita se pyrkii muulla toiminnallaan myös poistamaan.

On mielenkiintoista nähdä palaako opetusministeriö ehdotukseensa tulevaisuudessa ja jos palaa niin millä intensiteetillä. Itse en voi olla ajattelematta, että tällainen keskustelunavaus heinäkuussa olisi mitään muuta kuin pyrkimys siirtää keskustelu johonkin muualle päivänpoliittisista vaalirahakeskusteluista, jotka ovat olleet monille puolueille kiusallisia.

Vuorisaarna.jpg

Maalaus Vuorisaarnasta kertoo miten monin tavoin Kristuksen opetukseen suhtauduttiin. Jotkut miettivät Hänen sanojaan käsi leualla, toiset kuuntelevat epäilevästi tai peloissaan, mutta jotkut ovat jo vaipuneet rukoukseen, kun taas neljänsien ei tarvitse luontonsa vuoksi tehdä sitäkään.