Postiluuukku kolahti...

"...religions are articulated as the last refuge of unadulterated difference, the last reservoir of cultural autonomy."

Eduardo Mendieta on kirjoittanut Jurgen Habermasin teokseen Religion and rationality, Essays on Reason, God, and Modernity mielenkiintoisen johdannon Frankfurtin koulukunnan uskontoa koskevista näkemyksistä. Hänen mukaansa Horkheimerin, Adornon, Benjaminin, Marcusen, Frommin, Lowenthalin ja Habermassin ajatusten taustalla vaikuttaa Saksan juutalaisista ajattelijoista koostuva sukupolvi 1914, joka loi synteesin toisaalta juutalaisuudesta ja toisaalta valistuksen perinteestä. Tähän sukupolveen 1914 kuuluivat muun muassa Ernst Bloch, Georg Lukacs, Franz Rosenweig ja Martin Buber. Mendieta luonnehtii heidän messianistista ajatteluaan neljällä kriteerillä: 1) siihen kuuluu vahvistava anamnesiksen elementti, joka on rationaalisuuden keskeinen piirre, 2) se on utooppista epähistoriallisessa ja valistuksen vastaisessa mielessä, 3) se on apokalyptista ja 4) se ei ole persoonallista, vaan kytkeytyy voimiin, jotka alkavat vaikuttaa historiassa. Tämän vuoksi juutalaisen sukupolvi 1914:sta messianismia voidaan kutsua romanttiseksi modernismin kritiikiksi, eikä sitä voi kuvata perinteisin poliittisin – vasen, keskusta, oikea – käsittein. Samalla se on myös passiivista vaikkakin elävää.   

group-photo.jpg

Eduardo Mendietan mukaan Frankfurtin koulukunnan uskontoajattelu ei myöskään sovi puolestaan perinteisiin uskontotieteellisiin tai uskonnonfilosofisiin standardeihin, sillä uskontoa tarkastellaan siinä hyvin moniulotteisesti. Frankfurtin koulukunnan uskontokritiikin tavoitteena on Mendietan mukaan "pelastaa teologialta ja uskonnolta se, minkä positiivinen kuvausyritys on vaarassa hämärtää, vaikka se on kuvattavissa vain negatiivisesti". Liike ei siis ole vahvassa mielessä uskontokriittinen ja Theodor Adornoa on jopa kritisoitu siitä, että hänen ajattelunsa on vain keskiajalle tyypillistä apofaattista mystiikkaa eli kieltämisen teologiaa. Adornon ajatteluun sisältyy kuitenkin dialektiikkaa, jota voidaan kutsua negatiiviseksi dialektiikaksi. Siinä hän pyrkii luomaan eksistenssifenomenologian ja kulttuurikriittisen käsitedialektiikan synteesin ja viemään teologiset ajatukset äärimmäisiin pisteisiinsä. Juutalaiskristillisestä kuvakiellosta hän kirjoittaa seuraavasti:

"En näe muuta vaihtoehtoa kuin äärimmäisen askeettisen suhtautumisen millaista tahansa ilmoitettua uskoa kohtaan, äärimmäisen kunnioituksen kuvien kieltoa kohtaan, joka ulottuu paljon pidemmälle, kuin mitä sillä on alun perin tarkoitettu."

"Jos uskonto hyväksytään jonkin muun kuin oman totuutensa vuoksi, se alittaa itsensä."

institut.jpg

Max Horkheimer on kirjoituksissaan käsitellyt paljon uskonnon asemaa modernissa yhteiskunnassa. Hänen mukaansa uskonnolla on katoamaton filosofinen ja käsitteellinen merkityksensä, eikä vallitsevan yhteiskunnan kriittinen tarkastelu ole mahdollista ilman sitä. Uskonto myös ylläpitää ihanteita, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä yhteiskunnallisten instituutioiden kanssa. Horkheimerille teismi edustaa vastarintaa ja kriittisyyttä ateistisena aikana. Absoluutti merkitsee hänelle dialektiikan perustavanlaatuista käsittämätöntä käsitettä, millä on tietenkin juurensa Hegelin ja Marxin ajattelussa, kuten koko Frankfurtin koulukunnalla. Horkheimer kirjoittaa:

"Ilman Jumalaa ihminen voi vain turhaan yrittää säilyttää absoluuttisen tarkoituksen."

"Uskon, ettei ole olemassa fiosofiaa, joka ei sisältäisi teologista elementtiä."  

Mendieta kiteyttää Frankfurtin koulukunnan asenteen uskontoon viiteen pykälään seuraavasti:

1. Uskonto on valistuksen ehto. Emme voi ymmärtää demytologisointia, jos emme tunne sitä uskonnon kohdalla.
2. Uskontoa ei voi riisua sosiaalisesta ja filosofisesta merkityksestä edes maallistuneessa maailmassa.
3. Uskonto säilyy inhimillisen kärsimyksen muistona ja kaipauksena sovintoon.
4. Järki pitää asettaa myös arvioimaan itseään, jolloin uskonnon merkitystä ei voi enää kieltää sen periaatteista käsin.
5. Frankfurtin koulukunnan uskontokritiikki ei ole uskonnon hylkämistä vaan sen uudelleenomaksumista.

Miksi tämä sitten on huomionarvoista? Frankfurtin koulukunta on Marxin perinteen eurooppalainen jatkaja. Marx suhtautui hyvin kriittisesti kristinuskoon ja siksi on tietenkin mielenkiintoista huomata mihin suuntaan hänen seuraajiensa näkemykset ovat kehittyneet. Vielä mielenkiintoisempaa Frankfurtin koulukunnan näkemyksistä tekee heidän rationaliteettikritiikkinsä, mikä asettaa myös uskonnon uuteen ja ehkä suotuisampaan tilanteeseen maailmankuvien kentässä.

Jürgen Habermas ja uskonnon kielellistäminen

Jürgen Habermasin maallistumisanalyysi on mielenkiintoinen jo klassisen tiedostamisteemansa vuoksi. Jo Spinoza toteaa Etiikassaan,että tiedostettu affekti kadottaa intensiteettiään. Näin on myös maallistumisen kanssa. Ihminen etääntyy siitä käsitellessään sitä teoreettisella tasolla. En tiedä, mutta hypoteesina voisi ajatella, että yksi syy tabujen syntyyn on juuri tässä. Onko maallistuminen siis tabu? Kuinka syvälle sitä sopii ronkkia? Habermas tekee sen joka tapauksessa jo 1970-luvulta lähtien. Hänelle maallistuminen on  seurausta yhteiskunnan kaikkien toimintojen saattamisesta rationaalisen ohjauksen käsiin.  Hänen mukaansa elämme jälkimetafyysistä aikaa, joka suhtautuu  kielteisesti kaikkiin metafyysisiin järjestelmiin.  Habermasin mukaan kyse on siis subjektivismin lisääntymisestä ja toisaalta perinteisten tai arkaaisten metafyysisten mallien rationalisoinnista. Ne voivat siis säilyä, mutta yhteiskunnallisen kontrollin alla.

Habermasin ajattelu on kehittynyt kritiikkinä aikaisempaa Frankfurtin koulukunnan ja Herbert Marcusen ajattelua kohtaan. Hän lähtee aluksi liikkeelle Weberiläisestä ajattelusta, mutta pääteoksessaan The theory of Communicative Action hän pohjautuukin jo Meadin ja Durkheimin ajatteluun. Nykyään hän kutsuu itseään metodologiseksi ateistiksi, niin kuin moni muukin Frankfurtin koulukuntalainen teki. Tällä hän kuvaa nykyistä kulttuurista tilaamme.

(Tässä lyhyt katsaus aiheeseen)

2005_habermas4.jpg

Yksilön tilanne on siis muuttunut jälkimetafyysisellä ajalla hyvin erilaiseksi verrattuna arkaaisiin aikoihin. Uskonnon tehtävänä oli varhaisemmissa kulttuureissa Hebarmasin mukaan kiinteyttää ryhmää eli nostaa sen koheesiota. Maallistuneena aikana yksilö ei voi suhteuttaa identiteettiään ryhmän identiteettiin. Samalla ryhmän on yhä vaikeampi perustella identiteettiään rationaalisin keinoin ja sen on tehtävä se yhteiskunnan tarjoamilla ehdoilla. Habermasille Jumala on substanssi joka antaa kiinteyttä ja johdonmukaisuutta ryhmän toimintaan niin, että se vaikuttaa heihin merkityksiä asettavina olentoina. Habermasin Jumala voidaan siis ajatella Logokseksi.

Habermasin mukaan nykyinen yhteiskunta tuo uskonnon rationaaliseen kommunikaatioon ja pakottaa sen tällä tavoin tulemaan mukaan osaksi yhteiskunnallista legitimaatioprosessia. Kommunikaatio tulee mukaan uskonnon tapaan kielellistää maailma ja rakentaa pyhän ja profaanin erottelu symbolisen kielellistämisen pohjalle. Kyse on siis sublimaatosta ja pyrkimyksestä symboloida uskonnolliset symbolit uudella tavalla. Moderni aika ja sen taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset voimat pyrkivät ja onnistuvat jalostamaan uskontoa.

"Only the disempowerment of the sacred domain through its linguitification leads to the release of the binding, normative power stored in its ritualistically accomplished normative agreements."

Habermasin ajatukset tuovat nopeasti mieleen monia kriittisiä ajatuksia nyky-yhteiskunnasta. Habermasin mukaan rationalisaatiosta, objektivaatiosta ja välineellistämisestä hyötyy vallitseva taloudellinen järjestelmä. Kulttuurin sekularisaatiolla on hänen mukaansa talouteen liittyvä kytkentänsä ja tässä valossa ääriuskonnollisten liikkeiden toiminta näyttää taas uuden puolensa. Sitä voidaan kutsua toiminnaksi, jossa ei ole tiedostettu maallistumisen taustalla olevia tekijöitä, mutta pyritään äärimmäisin keinoin säilyttämään perinteinen elämäntapa. Ääriuskonnolliset liikkeet ovat usein sosiaalisesti kiinteämpiä kuin valtaväestö ja ne suhtautuvat kriittisesti jälkimetafyysiseen kulttuuriin.

404686.jpg
Habermas ja Ratzinger(Paavi Benedictus XVI)

Mystiikan näkökulmasta teoria on myös mielenkiintoinen. Habermas kritisoi mystiikkaa, sillä siinä sulkeudutaan absoluuttisesti kommunikaation ulkopuolelle. Mystikko tietenkin ajattelee, että tätä nykyihminen juuri tarvitsee, sillä hän ei voi löytää mitään muuta tietä ulos kommunikaation rationalisoivalta ja esineellistävältä vaikutukselta. Voidaan laajemminkin kysyä mitä jälkimetafyysinen kulttuuri tekee yksilölle? Tarvitsisiko nykyihminenkin perinteisen elämäntavan tarjoamaa sosiaalista kiinteyttä? Tarvitsisiko hän maailmankuvan? Sen puuttestahan lopulta jälkimetafyysisessä kulttuurissa on kyse.