Vaikka olen kirjoittanut mielenrauhasta ja pyrkinyt tekemäänkin asian hyväksi jotain, kuolemanpelko valtaa joskus minutkin. Uskoisin, että kaikki elävät olennot pelkäävät kuolemaa tai ainakin suurin osa nisäkkäistä tuntee tämän tunteen. Klassinen esimerkkihän kertoo norsuista, jotka matkaavat kuolemaan johonkin tiettyyn paikkaan. Oli se sitten totta tai ei, se on ainakin mahdollista.

Eläimet ratkaisevat kuolemanpelkonsa lisääntymisen kautta, eikä olekaan ehkä sattumaa, että suden ulvonta öisen kuun valossa on yhtäaikaa sekä kauhistuttava, että lajia säilyttävä. Mutta se on myös epätoivoinen, mutta ehkä tuloksekaskin yritys taistella kuolemaa vastaan. Kaikki elollinen taistelee kuolemaa vastaan lisääntymällä. Yksittäiset elolliset olennot ovat vain Elämän pelinappuloita - näin hegeliläisesti ilmaistuna.

Ihminen vaikuttaa kuitenkin eroavan jollakin tavalla muista eläimistä, sillä ihminen ei pelkästään jatka sukua vaan ihmiselle seksuaalisuus näyttää olevan myös ajanvietettä. Toivottavasti hyvää sellaista. Seksuaalisuus ihastumisineen, kaipauksineen ja haaveiluineen kuitenkin vie ajatukset pois kuolemasta - yksittäisen elollisen olennon ajallisesta rajallisuudesta. Seksuaalisuus saattaa siis muuttua neuroosiksi kuolemanpelon edessä. Ajatus kuolemasta voi olla niin hirvittävä, että ihminen tekee mitä tahansa paetakseen sitä. Neuroosi, järjettömyys ja epätodellinen turhuus on käsillä. Kierkegaardilaisittain ajateltuna ihminen pakenee kuolemaa esteettiseen elämään. Tuloksena on vuodet ja realiteetit kadottava epätodellisuus - Neuroosi.

Ihminen on aina paennut kuolemaa orgioihin. Suomalaiset ovat viettäneet Ukon-vakkaansa ja kreikkalaiset Dionysoksen juhlaansa. Siellä missä kuolema on selvimmin läsnä, siellä on ankarimmat bileet. Periaatteessa. Nyt kuolema kuitenkin piiloutuu ja tämä tuntemattomaksi tekeminen - tabuistaminen ja asian vierestä puhuminen - lisää epäselvää pelontunnetta. Se estää kunnollisen vastauksen etsimisen - juhlinta on vain puolittaista - jos sitäkään, eikä kukaan tunnu edes tietävän miksi juhlitaan. Neuroottinen kaksinaismoralisti piiloutuu kuoleman ajatukselta fantasioihinsa ja  tuomitsee orgiat. Hän juhlii vain puolittaisesti, koska hän ei tiedä miksi ylipäätään juhlitaan, Kuolemanpelkoa voi paeta myös työhön - ja vaikka turhaankin sellaiseen.

Väittäisinkin heideggerilaisittain, että aito teko on mahdollinen vain kuolemankauhun edessä. Kaikki muut teot ovat eksistentiaalisesti merkityksettömiä - epäaitoa ja turhaa. Ja kun kuolema piilotetaan ei ole ihme, että elämä tuntuu "merkityksettömaltä" tylsistä juhlista huolimatta.

Kuolemanpelko on siis Elämän ominaisuus - se antaa tarkoituksen jokaiselle teolle. Kreikkalaiset ylistivät ihmistä ja korottivat ihmisen jumalten yläpuolelle kuolevaisuutensa vuoksi. Vain ihminen voi olla ylpeä todellisesta sankarillisuudestaan. Parhaimmillaan ihminen katsoo kuolemaansa silmästä silmään, tunnustaa realiteetit ja Elää sankarillisesti niin pitkään kuin mahdollista. Kreikkalaisille ihminen on jumalia suurempi sankari. Mutta miksi ihmiset sitten eivät ilmaise sankaruuttaan, vaan pakenevat Neuroosiin?

Usko on elämistä kuoleman edessä. Usko antaa nähdä "olemattoman perustan, josta tarkastella kuolemaa silmästä silmään". Usko saa huutamaan kuoleman edessä, mutta se hiljentää Elämän ja jokaisen elävän edessä. Elämä jatkuvana muutoksena - syntymän ja kuoleman vaihteluna paljastaa uskovalle merkityksettömyyden. Yksikään teko ei ole merkityksellinen jos sitä ei tehdä kuolemanpelossa. "Toimi aina niin, että toimiessasi muistat kaiken elämän rajallisuuden". Usko on tekojen tarkoituksen säilyttämistä, säpsähtämistä Elämän edessä, sen arvokkuudesta pelästymistä ja tämän vuoksi se on kuoleman muistamista. Vain kuoleman jatkuvasti muistava nöyrtyy kaiken elämän edessä. Miksi minä ansaitsisin maailmani? Elämä on niin itsekäs itseään kohtaan, että minun pitää kestää tuntemattoman olemattomuuden pelko itseni ja kaiken ja kaikkien kohdalla ja muistaa se jatkuvasti. Usko on lujuutta - murheellisuutta kuoleman ja Elämän edessä. Tämä murheellisuus on kuitenkin jo voittanut kuoleman, sillä asiaa murehtiva on jo irti itse asiasta.

Elämä kokonaisuutena on sitkeä. Elämää syntyy kaikkialle, missä se vähänkin on mahdollista. Sen mahdollisuus on kaikkialla. Elämä syntyy kivisille planeetoille itsestään tyhjästä ja Elämä matkaa halki jäisen avaruuden kuin aikaa ei olisi. Se nauraa kuolemalle. Se osoittaa, että kuollut on harhaa. Elämä on voimakas. Elämänmittainen murheellisuus kuoleman edessä on järkähtämätöntä. Se on sankarillista. Se on merkityksellistä.

Elämän ja kuoleman suhde on dialektinen - samalla kun Elämä kokonaisuutena voittaa kuoleman, se hyväksyy sen osiensa kohdalla, koska se voittaa sen kokonaan.